Pääkirjoitus
Tienpitäjillä on tänä talvena ollut hankalat paikat Koillismaalla. Liukkaita ja runsaita lumia on molempia riittänyt harvinaisen paljon, mikä on pitänyt kuskit ja kaluston tiukalla.
Tienpitäjien työ huomataan yleensä vasta siinä vaiheessa, kun matka ei suju suunnitelmien mukaan. Auraamaton tie ja peilikirkkaat kaljamat saavat autoilijoiden sapen kiehumaan. Missä se aura- tai hiekka-auto oikein kuhnii!
Syy taitaa useissa tapauksissa olla meissä autoilijoissa, jotka olemme unohtaneet, että koillismaalaiseen talveen kuuluu monenlaisia kelejä. Matka ei tapa, mutta vauhti voi tappaa, jos sitä ei soviteta vallitseviin olosuhteisiin.
Suomalaiset kuvittelevat olevansa maailman parhaita talviajajia, mutta tosiasiassa voisimme ottaa oppia esimerkiksi pohjoisnorjalaisilta. Siellä renkaiden päälle asennettavat kettingit kuuluvat lähes vakiovarusteisiin myös henkilöautoissa. Ilman niitä ajaminen vuonomaan serpentiiniteillä käy mahdottomaksi pahimmilla keleillä.
Maailmalla yhteiskunnan muuta toimintaa sopeutetaan poikkeuksellisiin sääolosuhteisiin. Ei liene mahdoton ajatus, että Koillismaallakin esimerkiksi koulubussi jättäisi turvallisuussyistä joskus reittinsä ajamatta ja lapset saisivat koulusta ylimääräistä vapaata. Ylimääräinen poissaolo koulusta on pieni hinta verrattaessa siihen, että liukkailla sattuisi pahin mahdollinen.
Kuusamossa on talvikunnostettuja teitä noin 1 500 kilometriä. Yhdellä 20 tonnin hiekkakuormalla saadaan pito, ainakin hetkeksi, 30 kilometrin matkalle. Jokainen voi mielessään laskeskella urakan suuruuden. Teiden kunnostus aloitetaan aina pääväylistä, jonka jälkeen mahdollisimman pian siirrytään pienempien teiden hoitoon.
Jos kylätie kiiltelee kaljamalla, niin syynä ei ole tienpitäjän ilkeys, vaan se, että yhteiskunnan rahat ja kyky toimia eivät tässäkään asiassa ole loppumattomia.