Pääkirjoitus
Koulujen alkaessa autoilijoita muistutetaan syystä pienistä koululaisista tien päällä, sillä lasten huomiokyky ei ole aikuisten tasolla.
Aikuisten on tehtävä lapsen koulutiestä turvallinen. Turvallisuuteen voidaan vaikuttaa kohtuullisen pienillä asioilla. Tehdään suojateiden korotuksia reiteille, joita lapset käyttävät koulumatkoillaan.
Kodin vastuulla on opettaa lapselle, miten koulumatka on paras kulkea. Vaaranpaikat pitää opettaa kädestä pitäen: tässä risteyksessä, katso tuonnepäin, huomaa, että autoja tulee tuoltakin.
Koulumatkan riskejä ei kannata dramatisoida liikaa. Pääosalle lapsista on löydettävissä koulutie, jossa vaaranpaikat pystytään minimoimaan.
Lapset on syytä opettaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa kulkemaan koulumatkansa itsenäisesti. Jos lapsen kuskaa autolla kouluun 12-vuotiaaksi, ei polkupyörää tai jalkoja tahdo löytyä enää alle. Kuskaamisesta on tullut saavutettu etu, josta ei haluta luopua.
Kuskaamisen varjopuolena on, että samalla aikuinen riistää lapselta mahdollisuuden arkiliikuntaan. Arkiliikunnan puute on epäterveellisen ravinnon ohella merkittävin lasten fyysistä hyvinvointia heikentävä tekijä.
Jos lapsi kävelee tai pyöräilee päivässä neljän kilometrin koulumatkansa, kertyy siitä 760 kilometrin happihyppy kouluvuoden aikana. Näin mittava liikunnan määrä ei tule korvatuksi ohjatulla liikunnalla, jos lapsi harrastaa sitä kerran pari viikossa.
Kansalaiseksi kasvaminen alkaa pienestä pitäen. Lapsi on otettava osalliseksi, opetettava kantamaan vastuuta kykynsä mukaan. Liiallinen pumpulissa pitäminen on haitallista, näin myös koulumatkojen osalta.
Jo ekaluokkalainen pystyy taivaltamaan lyhyen koulumatkan jalan tai pyörällä. Paras esimerkki tulee tietysti vanhemmilta. Jos äiti ja isä istahtavat autoon parin kilometrin tähden, on lapselle vaikea perustella, miksi hänen pitäisi tyytyä apostolinkyytiin.