Ani harvoin konsertissa mennään yli rajojen, joissa ei enää kuuntele pelkästään muusikon tai instrumentin lainalaisuuksia, vaan voi kuulijana keskittyä vastaanottamaan kaiken oleellisen. Soitin ja soittaja ovat kuin yhtä musiikin punoutuessa ihmisen mielen syvyyksiin.
Ollipekka Määttä on soitollaan saavuttanut tuon käsittämättömän ykseyden, jossa musiikki vain virtaa ja ajan taju katoaa. Ihan sama mitä musiikkia Määttä soittaa, kaikki tuntuu toimivan. Ollipekka Määttä onkin kaikilla mahdollisilla mittareilla oman sukupolvensa kansainvälistä huippua ja tämä ei koske pelkästään kitaransoittoa, vaan musisointia ja musiikin tulkitsemista ylipäänsä. Musiikin tulkinta on nimenomaan henkien taistelua, jossa taiteilija antaa, Lauri Viitaa lainatakseni, vain ja ainoastaan (lopulta) persoonallisuutensa.
Kitara on taiteilijan käsissä parhaimmillaan kuin miniatyyriorkesteri. Tästä saatiin illan konsertissa muutamia vaikuttavia esimerkkejä. Määttä punoi meksikolaisen Manuel Poncen Sonatiinin viimeisestä osasta jännitysnäytelmän. Räjähtävät rasguedot soivat Kaamosgallerian akustiikassa kuin orkesterituttit ja finaalin kihelmöivä tunnelmapunos oli vertaansa vailla.
Brasilialaisen Egberto Gismontin Agua e Vinho soi Määtän omana sovituksena henkeäsalpaavan herkin ja lämpimin kääntein - ilmassa aisti kamariorkesterin kuultavat sointivärit. Kitaran intiimit sävyarsenaalit vangitsivat ja melodia virtasi kuten ihmisen ajatus parhaimmillaan.
Silvius Leopold Weissin (1687-1750) sarja L’Infidele (Uskoton) oli Määtän tulkitsemana huikeaa barokkimusiikin juhlaa. Tanssiosien iskevyys oli vertaansa vailla ja ornamentointi (musiikin koristelu) vastustamatonta kuultavaa. Entrée (alkusoitto) soi yhtäältä majesteetillisesti, mutta arvoituksellisesti ja toisaalta herkkyys oli käsin kosketeltavaa.
Sarabanden tahdeissa Määttä puolestaan pysäytti ajan kulun ja Musetten allegorinen artikulointi teki tehtävänsä. Määtän luova musisointi oli osasta toiseen mestarillista.
Kuubalaisen nykysäveltäjän Leo Brouwerin (1939-) Julian Breamille säveltämä Sonaatti nro 1 soi Määtän käsissä sekä poettisesti että dynaamisesti. Ensimmäisen osan (Fandangos y Boleros) huiluäänteen runollista maailmaa seurasivat rytmisen hypnoottiset jaksot ja hitaan osan (Sarabande de Scriabin) soi pastellinsävyisin, unelmallisin vivahtein. Viimeisen osan menevä Toccata soi puolestaan upealla virtuoosisella otteella.
Dowlandin (1563-1626) monisäikeisen Fantasian parissa saatiin nauttia renessanssimusiikista parhaimmillaan ja Roland Dyensin (1955-2016) Tango En Skai (1985) toi konserttiin pikanttia huumorin täyteistä ranskalais-tunisialaista vivahdetta.
Ylimääräisenä kuultu Erik Satien elegantti miniatyyri (Gnossien) kulminoi hienon tapahtuman - melodian kuljetus suorastaan suggeroi kuulijansa. Ollipekka Määtän ilta oli kiistatta konserttikauden ehdoton huipennus.