Kun Kuusamossa 60-luvulla kuusihenkinen perhe asui kaksiossa ei murrosikäiselle löytynyt yksityissoppea, jos halusi itkeä tirauttaa ystävän kirjettä lukiessa. Tuo on silloisen koulutoverini miete. Samanlaista oli meidän perheessä päätoimittajaisän ja kirjakauppiasäidin pesueella: isä, äiti, seitsemän lasta, plus kotiapulainen ja koira. Kaksitoista henkeä. Apulainen ei nukkunut meillä, mutta Pepi-collie taisi joskus änkäytyä isän sängyn jalkopäähän, ja iltasatua kuunnellen nukahtanut perheen pienimmäinen lisäksi siinä yhessä syssyssä.
Kun olohuone ja isän työhuone sitten muutettiin kirjakaupan tiloiksi, talon alakerrassa jäi perheväen käyttöön vain keittiö ja kamari, lisänä yläkerran portaikko, sen yläpäässä oli pikku eteinen ja talon päädyissä kaksi viistokattoista vinttihuonetta. Molemmissa kauniit kiviuunit, olihan puulämmitys.
Alakerran huoneissa tiiliuunit ja keittiössä puuhellan lisäksi myös sähköhella, mutta ei juoksevaa vettä. Ruokavesi kannettiin ämpäreillä vuokraisäntäperheen asuman talon ulkoseinästä, hanasta. Mitenkähän se oli paukkupakkasella? Sauna oli ulkorakennuksessa. Se lämmitettiin kerran viikossa, mutta myös pyykättiin siellä; olin äidin apuna. Saman ulkorakennuksen päädyn käymälässä asioitiin. No, oli pottaikäisten lisäksi kotona muillekin likasanko yökäyttöön. Tiskivedet ja muut kannettiin sangolla tunkioon, joskus kasvimaahan, jonne sitten kerran putosi äidin jaspiskivinen kultasormus - ja löytyi vasta vuosien päästä.
Sukulaisia kävi kylässä ja taiteilijoita
Pihan ulkorakennuksen yhden huoneen kodissa, oli myös vuokralaisperhe; ja vuokralaisiahan mekin. Heilläkin sukulaiset yöpyivät: petit yöksi levitettiin lattialle. Oh my Good, vaiko sittenkin Oi niitä aikoja! Vai mitähän arvelee nyky-sukupolvi, nythän jokaisella perheenjäsenellä pitää olla oma huone. Jaksaneeko lukea näitä lehtimuisteluita vai kruisaileeko netissä? Ainakin Päätalon Kallen ihailijat tiennevät, ovat lukeneet, entisajan asumisankeudesta. Elintasovallankumous on tätä päivää, mutta kauanko kestää? Asumisen ahtaudesta huolimatta lasten kavereita kävi kylässä säännöllisesti, minun 13-vuotissyntymäpäivillä oli luokkamme kirkonkylän tyttöjä kymmenkunta. Äiti oli leiponut ison suklaavaahtopäällysteisen täytekakun ja isältä sain syntymäpäivälahjaksi mustetäytekynän. Oravalan Maapa toi romskun Mary Mark: Luokan ikävin tyttö... hmm...
Tietysti sukulaisia syrjäkyliltä kävi meillä heidän asioidessaan kirkolla. Ainakin kahvit juotiin paluuautokyytiä odotellessa. Kävihän meillä kotona taiteilijavieraitakin, isä kuului taidetukirenkaan porukkaan, kuten monet perheet. Oli sitouduttu ostamaan lippu lausuntailtaan tai konserttiin, niin että etelän esiintyjille voitaisiin korvata ainakin matkakustannukset. Niinpä uskalsivat istua junamatkan Ouluun ja jatkaa Saku Ervastin linjurilla tai postiautolla Kuusamoon.
Kävipä Tampereen kirjailija Kalle Päätalokin joulun alla vauhdittamassa kirjojensa myyntiä kustantajan lähettämänä ja sitten Leena-rouvineen ja Riitta ja Elina -tyttöineen kesävieraana Suonnansaaressa. Kävivät meillä kotona konserttireissulla olevat laulaja Matti Lehtinen pianisti Kauko Kuosman kanssa ja lausuntataiteilija Yrjö Jyrinkoski, näin äkkiä muutamia muistaen.
Tauluja näytteille Eino Kinnuselta 1950 Simo Iso-Möttöseltä 1999
Tauluja meillä oli kodin seinillä ja äidin solmimia ryijyjä, joita hän teki useita. Jo lapsena Anna-tyttö oli Haapajärvellä virkannut kylän opettajalle ikkunaverhot. Äidin virkkauksista saisi ihan näyttelyn! Yhtäkin pöytäliinaa Iso-Möttösen Lea silitteli ja ihasteli, kun se oli pöydän päällä Kaaville järjestämässäni Simon taidenäyttelyssä. Vuosi oli 1999. Lapsuudessani meillä tauluja pidettiin jopa kaapeissa, kun kaikki eivät mahtuneet esille. Myös uunit – se puulämmitys– veivät ison seinätilan joka huoneesta silloin Tammen talossa asuessamme.
Aikuiselämässä harrastajagalleristina, videokuvaajaopettelijana kutsuin tunnetun savolaisen muotokuvataiteilijan – malleinaan pankinjohtajia, kunnanjohtajia ym. – erään näyttelyni avaajaksi. Paikka oli kulttuuritalon 5-huoneisessa huoneistossa ja käytössä oli myös eteistila, jossa surrasi elokuvaprojektori valkokankaineen. Sen näyttelyni nimi taisi olla Taidetta kotien kätköistä, eli taiteenrakastajaystävät lainasivat näyttelyyn taulujaan kotiensa seiniltä. Valokuva-albumit ja vieraskirjat ovat muistoina puuhaamistani näyttelyistä; kävijöitä sadoittain!
Vuosia jälkeenpäin nuori näyttelijä-ammattilainen tuli tenttaamaan minua olinko häntä tokaluokkalaisena lupaa kysymättä filmannut laittomasti katsoa pällistelemässä muiden lasten kanssa näyttelyn tauluja – niinhän oli tapahtunut: kamera seisoi nurkassa, kuten usein esim. koulujen saleissa juhlissa – se on laitonta, hän jemensi! Laittomampia kuvaustallenteitani ovat ehkä ravintolaesiintyjien filmaamiset (mm. upeaääninen musta poika USAsta), kun yleisökuvaan on saattanut erheytyä tanssipari mikä voisi aiheuttaa perhedraaman.
Eino Kinnusen taiteen näyttely Kuusamossa 1950 oli etusivulla ensimmäisissä Koillissanomissa. Isä lehden teon aloittajana maalaisoloissa oli ihmeellisen synnyinlahjan saaneena: hän ymmärsi taiteen päälle! Tappamista ja taistelemista hän ei niinkään arvostanut. Kauneuden kaipuun voi sanailla myös, että ei pelkästään uutisia, siis leipää ja suolaa, vaan myös sirkushuveja! Kaunotaiteita, siis kyldyyriä... kaikella kunnioituksella. Toki alue-, paikallisuutisoinnin ydintä oli kuntapolitiikka, elinkeinoelämä, säät vuoden satoineen olivat tärkeitä aiheita.
Monet onnettomuusuutiset saattoivat tuolloin olla aika karmeita, kuolonkolarit, tulipalot ja murhat selostettiin juurta jaksain yksityiskohtaisesti. Niinhän joskus nytkin tietyissä julkaisuissa. Se se myy.
Kutsuvieraat hyökkäsivät tarjoilun kimppuun
Kun näyttelyni esi-avajaiskutsuvieraita olivat ala-asteen ekat ja tokat, – hui kauhistus! Malttoivatko kuunnella tervetuliaisseremoniat, vai hyökkäsivätkö sormet ojossa pöydälle asetellun keksi- ja mehutarjoilun kimppuun... Minä opettelin näyttelyn avajaisten järjestämistä Antakaa lasten tulla -tasa-arvoteemalähtöisesti muistellen omien alle kouluikäisten lastemme Lea Kaupin taidenäyttelyyn eläytymistä Kemin kaupungintalon 13. kerroksen galleriassa. Seurausta siitä on, kiitos menneisyys! Lapsuus on tärkeä kasvualusta.
Mutta tarjoilun ajoituksesta otin opiksi: vasikat ohjattava laitumelle sääntöjen puitteissa … Keminmaassa meillä maatalousyrittäjiksi opetellessa yksi karitsa karkasi yöllä karsinasta jauhosäkille ahnehtimaan ja puks! – pallona löytyi, raukka. – Oppia ikä kaikki.
Mutta se näyttely.
– Paras taulu teillä on vessan seinällä, totesi näyttelyn kunniavieras-avaajaksi aikuisten iltatapahtumaan kutsumani taiteilija, jonka toin etukäteen meille kotiin haukkapalalle ja perheen määrällisesti vaatimatonta taidekeräilyharrastusta vilkaisemaan. Työ oli Maija-Leena Ervastin perheensä ostoksista Rinteen kirjakauppaan vaihtokauppana joutunut. Erään muistelun mukaan Isä-Reino sen toi kehystämättömänä Kemiin tupaantuliaisiimme, kun palasimme Suomeen siirtolaisina Ruotsista. Itse sen kehystytimme ja valitsin valkoisen paspiksen sijaan vihertävän, koska Tapio Hailin 19/25 grafiikanvedos on luonnonvihreä italialaismaisema Roomasta. Taiteilija on tunnettu Tuhkan oppilas, liekö Ervastin kulttuuriperheen ystävä?
Myöhemmin olen kirppiksiltä Joensuusta ja Lappeenrannasta onnistunut löytämään Aukusti Tuhkan töitä. Yksi on kyllä kopioväärennös, kertoo netti. Saattoi sen Haili-työn kanssa olla kyllä niinkin, että Anna-anoppi antoi taulun vävylle joko syntymäpäivälahjaksi tai Reino-appi työpalkasta saunan katon naulaajalle. Entä taulun alkutaipale Kuusamoon? Taiteilijan hampaan paikkausko toi grafiikanlehden hammaslääkärille ja teatteriohjaajapuolison paperi- ja kirjaostokset kirjakauppaan... Paperi paperistako? Arvopaperihan taiteilijan ottama kolmivärivedos on verrattuna moniväriseen setelipainon tuotokseen kymmeninetuhansine samanlaisineen. Näin minusta.
Naiset ja miehetkö samaan vessaan – voe, voe!
Tai liekö merkkipäivälahja, ja oliko Ervasteilla seinät liian täynnä tauluja, ettei tarvittu tätä... tai liittyikö Tuhkaan tarpeeton muisto... Meillä Reino-isä halusi eroon äidin kuvasta, jonka maalasi meillä kesää viettänyt Putaala. Laitoksesta palattuaan tarvitsi tuloja: sai asua meillä (hänkin vielä siinä Tammen pikkutalossa!) ja isä hommasi töitä eli Martti maalasi muotokuvia kuusamolaisista, koillissanomalaisista ja rehtorin lapsistakin. Minustakin, 14-vuotiaasta olisi tehnyt, mutten suostunut, kun hän houkutteli malliksi sanomalla, että ei sinun pystynenää ole pakko luonnollisennäköisenä piirtää, voit kääntää päätä sellaiseen asentoon, että... Suutuin, en suostunut. Pikkuveljen hän maalasi potalla istumassa. Joku taisi typistää sen saksilla kasvokuvaksi. En ole sitä kehystettynä nähnyt.
Annamari Sipilä kolumnoi pääkaupunkiaviisissa naisten vessoista, joista on kehkeytynyt ihan taistelutantereita, kun ne meinataan nimetä sukupuolineutraaleiksi, eli kaikki naiset ja miehet saisivat käydä samoissa vessoissa, jopa yhtäaikaa siellä jonottaa. Taannoin vessoja kauhisteltiin piikityspaikkoina. Nyt iski tämä tasa-arvo. Jotain rajaa, jotain rajaa, pliis!
On aamu, talon isäntä lähti Nilsiän Ukko-Paavon tapahtumaan talkoolaiseksi. Väkimäärältä jäänee toiseksi lestadiolaisten suviseuroihin verraten. Kaunis ilma. Ei liian helteinen. Jutun ensin pykäsi paikallislehteen. Otti viulunkin. Musiikki on toisille suuri viettelys, kuten joillekin kuvamaailma.