Jos asuminen haluttaisiin järjestää Kuusamossa yhteiskunnan kannalta mahdollisimman edullisesti ja ympäristöystävällisesti, niin se olisi periaatteessa helppoa. Rakennetaan Kuusamojärven rantaan muutama taivaita hipova pilvenpiirtäjä ja muutetaan kaikki kuusamolaiset siihen.
Yhteiskunnan ei tarvitsisi aurata kuin päätiet Ouluun, Rovaniemelle ja Kajaaniin. Ja ehkä jokusen mökkitien Rukan kupeessa. Koululaisille ei tarvitsisi järjestää koulukyytejä, kun koulu olisi ihan vieressä.
Asuminen olisi ekologista nykyiseen verrattuna. Liikkumiseen ja asuntojen lämmittämiseen menisi minimaalisen vähän energiaa.
Esitys on tietysti karkea kärjistys, mutta kertoo, mistä keskustelussa yhdyskuntarakenteen tiivistämisessä on kyse.
Toinen ääripää on kuusamolaisten (suomalaisten) vaatimus, että jokaisen pitää saada asua suurin piirtein missä huvittaa ja rakentaa miten huvittaa. Vaatimus tuntuu jopa oikeudenmukaiselta, sillä perustuslaki antaa jokaiselle kansalaiselle mahdollisuuden valita asuinpaikkansa vapaasti.
Onneksi kunnille on suotu kaavoitusmonopoli, sillä täysin vapaa rakennusoikeus johtaa ongelmiin. Vaikea ja ikuinen kysymys on, kuinka paljon yhteiskunnan palvelujen järjestäminen saa maksaa yhtä kansalaista kohti verrattuna toiseen. Esimerkki: otetaan yksinäinen talo kilometrien pistotien päästä. Paljonko yhteiskunta maksaa perheen tien aurauksesta ja koululaiskyydeistä verrattuna taajaman tiheimmin asutetun kadun varrella asuvaan perheeseen? Hinta on moninkertainen.
Maatalousyhteiskunnan aikaan yhdyskuntarakenteella ei ollut merkitystä, koska esimerkiksi teiden auraus on suhteellisen tuore asia.
Kaavoitus yrittää tasapainoilla mahdollisimman tehokkaan ja edullisen sekä mahdollisimman väljän, mutta yhteiskunnalle kalliin asumisen välissä. Tosin yhä suurempi osa suomalaisista haluaa aidosti asua suhteellisen tiiviisti ja lähellä palveluja.
Maankäytön ohjaus on iät ajat herättänyt intohimoja ja tekee sitä jatkossakin.