Koillissanomat julkaisi lyhennelmän Tanja Joonan luennosta: ”kuusamolaisia kohdeltiin huonosti kuin intiaaneja”.
Tanja Joona on kansainvälisten suhteiden, ei historian tai oikeushistorian tutkija. Pidän kirjoitusta myös, jollei aivan virheellisenä, niin turhana kiihotuksena.
Olen itse tutkinut niin Kemin Lapin ja siihen liittyen Kuusamon alueen (=Kitkan ja Maanselän lapinkylien) asutusvaiheita aina 1500-luvulta kohti nykyaikaa. Yli 30 vuotta, arkistoissa istuen, alkuperäislähteitä tutkien. Olen kirjoittanut Kuusamon alueen ”kolonialismista” paljonkin väitöskirjassani vuodelta 1989 (Saamelaisten oikeusasemasta Ruotsi-Suomessa), kirjaa tosin ei enää saa varmaan mistään.
Kitkan ja Maanselän eli nykyisen Kuusamon alueen kaksi lapinkylää joutuivat kyllä ankaran ja täysin viranomaisten kontrollista päässeen uudisasutuksen kohteeksi heti ensimmäisen Lapinmaan uudisasutusplakaatin antamisen jälkeen 1673. Tulijat olivat liki täysin alueeseen rajoittuvista Paltamosta ja Sotkamosta: pitäjien ruotusopimukset kielsivät pitämässä talossa enempää kuin 3 työikäistä miestä, syntyi paha liikakansoitusongelma.
Metsärikkaat Kitka ja Maanselkä tarjosivat tuossa tilanteessa oivan kohteen siirtyä Lapinmaan puolelle, varsinkin, kun uudisasukkaille luvattiin em. plakaatissa 15 vuoden verovapaus, ja, vielä, vapautus sotaväenotosta. Noina aikoina melkoinen houkutin itänaapuria ja jatkuvia sotia ajatellen. Uudisasukkaiden alkuperäinen kotipitäjä selviää tapaus tapaukselta käräjäpöytäkirjoista, sikäli kuin uudisasukas villiintyneessä tilanteessa lupaa edes haki: täysin vastoin normaalia käytäntöä.
Vuoden 1687 käräjillä näiden kahden kylän ”lappalaiset”, tässä tapauksessa alkuperäiset asukkaat, valittivat jo kyynelsilmin, että uudisasukkaat olivat polttaneet kaskeksi heidän parhaat metsästys- ja linnunpyyntimaansa. Uudisasukkaita oli yli 60 perhettä, niin paljon, että he alkoivat jo keskenään kilpailla asumapaikoista. Korostaen: uudisasukkaat olivat kaskiviljelijöitä, talonpoikia, ekologisesti kehnoimmalla mahdollisella tavalla.
Tämä oli toki kohtalokasta, mutta lopullinen kuolinisku osui juuri tälle varsin eteläiselle alueelle 1600-luvun lopun suurista kuolinvuosista. Kyseessä ei ollut vain nälkä, vaan myös tauti, tiettävästi rutto. Käräjäpöytäkirjoissa kerrotaan, että muun syötävän puutteessa perheet söivät ensin karjansa, sitten kissansa ja koiransa ja lopulta jopa kuolleita perheenjäseniään. Tauti levisi, tappoi.
Vuonna 1718 alueen tilanteesta kirkkoherra Elias Lagus kertoo, että Kitkan ja Maanselän kylien kaikkiaan 89 taloudesta enää vain 10 oli ”lappalaista”. Pitää hyvin paikkansa em. käräjillä esitettyyn valitukseen yli 60 perheen muuttamisesta kyliin.
Vuodesta 1718 tähän päivään on liki 300 vuotta. Mennyttä aikaa, varsinkaan noin kaukaa historiasta, ei voi palauttaa, ei kielikursseilla, käsityökursseilla, porojen omistamisella tms. Pidän valitettavimpana sitä, että Joonan kaltaisilla esityksillä halutaan selkeästi hajottaa elävän saamelaisen kulttuurin perusta, se, jota perustuslakimme suojaa.
Kaikkein ikävintä on läpinäkyvä hyökkäys (elävän) saamelaiskulttuurin itsehallintoelimen, saamelaiskäräjien toimintaa kohtaan.