Ensin onnittelujen vuoro ...
Koilllissanomain juhannusnumero herätti paljon ajatuksia. Ensiksi onnitteluni Kuusamon Erä-Veikoille 80-vuotisjuhlavuoden johdosta! Kymmenen vuotta nuorempana voin vain ihailla seuran vireää toimintaa. Kun sivukylän alaosastoseura Vuotungin Vetokin on toiminut yhtäjaksoisesti 1960-luvulta alkaen, en voi muuta kuin nostaa lakkia ja kaksin käsin.
Tämän päivän maailmassa talkootyö on hiipumassa. Uusia vetäjiä ei löydy, kun tehtävästä ei makseta palkkaa. Toivottavasti Vuotungissa on kasvamassa uusi sukupolvi, jotka jatkavat perinnettä. Ihmisten ohjaaminen monenkaltaisen liikunnan pariin on arvokasta työtä, mitattiin sitä millä laskutikulla tahansa. Sen vaikutus tulisikin säilyttää läpi elämän, sillä liikunnan ja seuratoiminnan merkitys ihmisen terveyteen ja henkiseen vireyteen on monin verroin arvokkaampaa kuin koskaan voidaan rahalla saada.
Tapa, jolla Vuotungin Veto toimii, on esimerkillistä. Kilpaillaan jokainen vain itseään vastaan ja jos on itseensä ja omaan suoritukseensa tyytyväinen, niin mikä sen parempaa. Kylän yhteishengen luojanakin seura on erinomainen side.
Huippu-urheilu on sitten hivenen eri juttu. Lajivalinnat tulevat myöhemmin. Joku löytää ja jatkaa uraansa joko harrastamalla omaksi ilokseen tai panemalla kaiken likoon, omat ja lainatut tietämättä tuleeko menestystä tai ei. Jos ei koskaan kokeile rajojaan liikunnassakaan, ei voi tietää, mihin pystyy. Kokeilin joskus Cooperin testiä tosissaan ja 3960 metriä oli sen testin tulos 12 minuutissa. Olin tyytyväinen.
Kuusamon Erä-Veikkoihin ei ole voinut olla törmäämättä, jos vähänkin on aikanaan radiota kuunnellut ja lehtiä lukenut silloin, kun ei ollut vielä näitä näpelöintilaitteita.
Ensimmäinen muistikuvani on 1950-luvulta, kun kuusamolaiset hiihtäjät painelivat kuin Hiitten hirvet pitkin metsiä, kuten Pekka Tiilikainen ja Paavo Noponen tilanteita kuvasivat. Isäni seurasi, kuten monet muutkin suomalaiset, korva radiossa ja kirjaten paperille väliaikoja.
Kalevi Oikarainen, Karjalaisen veljekset Osmo ja Unto, Määtät, Manne Liimatainen, Aila ja Heikki Flöjt ja monet, monet muut, ovat jättäneet Suomen urheiluun pysyvän merkkinsä mahtavine suorituksineen.
... ja sitten saunaan
Ja mikä tunne syntyykään pitkän ja uuvuttavan harjoituksen jälkeen, kun pääsee saunaan?! Saunaa ja vastan tuoksua ei voita mikään!
Kiitoksia myös Risto Pikkupeuran vastantekojutusta. Jokaisella on omat ajatuksensa hyvästä vastasta. Kahta samanlaista ei ole, mutta ei se ole kertakäyttökapinekaan.
Sain pari vuotta sitten eräältä naisihmiseltä kiitoksena kimpun tammenoksia lehvineen, ollessani taas kerran lauleksimassa Kaustisen kansanmusiikkifestivaaleilla.
Kotiin tultuani sipaisin oksista vastan. Ensin haudoin pehmeäksi ja sitten kun nakkasin haudevettä kiukaalle, aivan kuin koivun tuoksu olisi täyttänyt löylyhuoneen! Mikä ihmeellisintä, lehdet eivät irronneet roimiessa itseäni ihan olan takaa. Päätinkin kokeilla, kuinka monta kertaa sillä voi kylpeä. Jossain vaiheessa lopetin laskut kerroista ja laskin kuukausia.
On syytä muistaa, että olin tammivastan ainut käyttäjä, mutta normaali saunomisaikani on kaksi ja puolituntia. Vasta kesti koossa lähes neljä kuukautta. Kun viisi viimeistä lehteä oli jäljellä, nostin tammikylpimen kunniapaikalle ja vaihdoin vuoroaan odottavaan koivuvastaan.
Sekään ei ollut tarkoitettu kertakäyttöön. Rauduskoivusta tehtynä, ilmeisesti oikeaan aikaan ja oikeaoppisesti, lehtiä ei ihme kyllä irronnut siitäkään kuin muutamia parin kuukauden jälkeen. Annoinkin sittemmin vastalle kiitoksena kunniatehtävän toimia haudevastana. Kuumassa vedessä haudutettuna löylyvesi antoi yhä koivun tuoksuja. Muutoin kylvin tuoreemmalla.
Näin todetakseni, liikunta, sauna ja vasta eivät ole vain kertasuorituksia, vaan niillä kaikilla on paljon kauaskantoisempi ja laajempi merkitys ja vaikutus terveyteen ja hyvinvointiin.
Vuodetkaan eivät ole veljeksiä. Tänä suvena rauduskoivu oli täydessä lehdessään Itä-Suomessa jo kesäkuun alussa ja 2-3 viikkoa aiemmin kuin mihin ollaan totuttu. Kannattaa seurata luontoa, sillä siellä tapahtuu koko ajan paljon asioita.
Niinpä niin. Miltä vuodelta onkaan oman terveyskorttini viimeisin merkintä? Se on vuodelta 1958. Isäni hautajaisten jälkeen poikasena sain angiinan, kitkiessäni kasvimaata sateessa uimahousuissa, kun en malttanut jättää työtä kesken. Sen jälkeen onkin kortissa vain tyhjää. Eikä yskää, nuhaa ja flunssaakaan.
Lääkäri ihmetteli 60-vuotisterveystarkastukseni yhteydessä, kun ”ei ole merkintöjä”. Kysyinkin häneltä, että ”eikös tänne tulla silloin, kun on tarvetta?” Oli hetken hiljaa, katsoi minuun ja nyökkäsi. Jatkoin siihen, että ”eipä ole ollut tarvetta”. Keskustelu päättyi. Liikunta, sauna ja terveelliset elämäntavat ovat olleet aina ohjenuorani. Suosittelen lämpimästi lisäksi hangessa ja kylmissä vesissä rypemistä.
Kun tekee parhaansa, kunnioittaa toisia, hyväksyy erilaisuuden ja on itseensä tyytyväinen, ne ovat elämän tärkeimmät tukipilarit.
Kaavilla 23. kesäkuuta 2016
