Lukijalta

Lää­nin­ro­vas­ti Tuomo Tör­mä­nen it­se­näi­syys­päi­vä­nä: Menneen poh­jal­ta kat­som­me kohti tulevaa

Lääninrovasti Tuomo Törmäsen juhlapuhe 6.12.2019 Käylän itsenäisyyspäivän juhlassa.

Vanhan hyvän sanonnan mukaan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Helposti kuva vie ajatukset aivan toiseen tilanteeseen tästä hetkestä. Kuvan ja tämän hetken välillä on kuitenkin yhteys. Kuva auttaa ymmärtämään, miten tähän hetkeen on tultu ja toisaalta luemme kuvaa aina tämän hetken näkökulmasta. Mennyt ja nykyhetki kohtaavat. Menneen pohjalta katsomme kohti tulevaa.

Suomalaisille on hyvin tuttu Ferdinand von Wrightin maalaus Taistelevat metsot. Taistelevia metsoja on pidetty jopa vertauskuvana viime sodista. Toinen hyvin tunnettu suomalainen maalaus on Edvard Iston öljyvärimaalaus Hyökkäys. Iston maalauksessa Venäjän kaksipäisen kotka hyökkää valkopukuisen Suomi-neidon kimppuun yrittäen riistää lakikirjan neidon käsistä. Täysin erilaisen kuvan suomalaisuudesta antaa Eero Järnefeltin maalaus Kaski eli Raatajat rahanalaiset. Kärsivän tytön katse on paljon puhuva. Esimerkiksi nämä kolme tunnettua maalausta ovat luoneet ymmärrystä suomalaisuudesta ja Suomen paikasta historiassa.

Isänmaamme tarina muodostuu lukemattomista erilaisista kuvista, jopa keskenään ristiriitaisista kuvista. Jokainen katsoo isänmaamme tarinaa vähän eri näkökulmasta omien kuviensa ja kokemustensa kautta.

Sosiaalinen media on mahdollistanut itselle merkityksellisten kuvien jakamisen helposti ja nopeasti. Esimerkiksi viikko sitten, kun talvisodan syttymisestä tuli kuluneeksi 80 vuotta, monet jakoivat oman suvun ja perheen sotavuosien kuvia. Kuvat mahdollistavat yhteisen muistamisen ja näkökulmien moninaisuuden. Sotavuosien kuvat osoittavat, että sotavuosien historia ei ole ainoastaan kansakunnan yhteistä taistelua vaan samalla perheiden ja sukujen omaa historiaa. Yleinen ja yksityinen kohtaavat.

Meistä monella on itselle merkittäviä ja rakkaita tauluja kodin seinillä sekä valokuvia piirongin päällä tai kirjahyllyssä. Emme ole valinneet näitä tauluja ja kuvia sattumalta kotiimme nähtäville.

Monissa kodeissa vieraillessani olen tehnyt tauluista ja valokuvista muutamia huomioita. Hyvin monessa kodissa on näkösällä kuvia lapsista tai lastenlapsista. Usein arvopaikalla on vanhempien tai isovanhempien mustavalkoisia kuvia. Elämän merkittävät hetket, käännekohdat ja rakkaat läheiset on tahdottu asettaa näkösälle.

Kuvat kotitilasta, kotitalosta ja kotimökistä ovat tyypillisesti keskeisellä paikalla. Aikanaan näiden seutujen taloja navettoineen ja piharakennuksineen kuvattiin paljon ilmasta käsin ja näitä kuvia tauluksi kehystettynä näkee paljon.

Monen kodin seinällä on kuva rakkaasta kotikirkosta. Kotikirkon kuva voi olla valokuva tai esimerkiksi perinteinen kanavatyö. Kuvan kirkko voi olla vaikkapa tämä Käylän kirkko tai Kuusamon Pyhän Ristin kirkko. Monelle sydämessä rakkaan kotikirkon paikka on varattu loppuelämäksi sodan tuhoamalle Paanajärven rajaseutukirkolle tai Kuusamon vanhalle ristikirkolle. Rakas kotikirkko voi olla hyvinkin kaukana siellä, missä on viettänyt lapsuuden ja nuoruuden vuodet.

Joskus kodin seinällä on kuva jostain tasavallan presidentistä vuosikymmenten varrelta. Erityisesti presidenttien muotokuvia näkee julkisilla paikoilla virastoissa ja kouluissa.

Näin itsenäisyyspäivänä ei voi olla kiittämättä aikaisempien sukupolvien työstä ja uhrautumisesta. Menneet sukupolvet ovat työllään mahdollistaneet isänmaamme kukoistuksen ja vaurauden. Suomen itsenäistyessä 102 vuotta sitten Suomi oli taloudellisesti arvioituna kehitysmaa. Köyhyys, puute ja kurjuus olivat totisinta totta. Ei ollut mitenkään tavatonta, että lapsille ei ollut varaa hankkia edes kenkiä tai riittävää ravintoa. Yhteiskunnan apua ei ollut saatavilla. Lapsikuolleisuus oli tavallista.

Pian Suomen itsenäistyttyä suomalaiset sotivat toinen toistaan vastaan poikkeuksellisen verisessä sisällissodassa. Maa oli rikkirevitty. Siitä ainoastaan 21 vuotta myöhemmin sama kansa taisteli yhdessä rintamassa yhteistä vihollista vastaan. Juoksuhaudoissa ei ollut punaisia ja valkoisia vaan ainoastaan suomalaisia. Sotien rikki repimä maa jälleenrakennettiin ja luotiin suomalainen hyvinvointiyhteiskunta. Suomen tarina on vertaansa vailla oleva menestystarina. Tämä ei ole tapahtunut itsestään eikä mikään ole ollut itsestään selvää.

Omassa suvussani erityisen merkittävä kuva on 1930-luvun loppuvuosina otettu kuva, jossa äitini ukki Armas Määttä karhihtee Kuontivaaralla Fordson-merkkisellä piikkipyörätraktorilla peltoa. Kuvassa maalaistalon isäntä on arkisen työnsä äärellä kauniiden vaaramaisemien ympäröimänä. Kuvassa oleva traktori on Kuusamon ensimmäinen yksityisomisteinen traktori. Valitettavasti saksalaiset sotilaat särkivät kyseisen traktorin syksyllä 1944. Kuvan merkitys liittyy uskoakseni työn ja aikaisempien sukupolvien arvostukseen ja kunnioitukseen. Arkisella työllä on rakennettu ja rakennetaan edelleen tulevaisuutta ja luottamusta tulevaan.

Koti on aina enemmän kuin pelkkä rakennus. Kotitalo kantaa usein pitkää historiaa ja oman suvun ja perheen tarinaa. Kuva kotitalosta kertoo juurista. Ihmisen on tärkeä tietää, mistä on kotoisin. Ja näistä monen monista kotipaikoista muodostuu isänmaamme. Kotien puolesta on taisteltu niin rintamalla, kotirintamalla kuin arjen työssä. Kodeissa lapset on kasvatettu, vanhuksen huolehdittu ja lähimmäistä rakastettu. Kun kodeissa voidaan hyvin, on isänmaalla mahdollisuus menestyä.

Usein kotitalon kuva voi olla rakas, vaikka itse rakennus olisi purettu pois jo vuosikymmeniä sitten. Muistoissa tahtoo palata kotiin ja kotiseudulle, vaikka olisi kaukana entisestä kodista. Ei kuva kodista ole kuva täydellisyydestä mutta oma koti on oma koti ja kullan kallis.

Kolmisen viikkoa sitten julkisuudessa kohistiin presidentti Mannerheimin kuvan pitämisestä näkösällä julkisella paikalla. Esitettiin näkemys, ettei presidentti Mannerheimin kuvaa olisi sopiva pitää esillä Oulun yliopiston tiloissa Mannerheimin historian ristiriitaisuuden vuoksi.

Menneisyyttä tulee aina pyrkiä ymmärtämään sen hetkisessä kontekstissa, jossa asiat ovat tapahtuneet. Emme tee oikeutta menneisyyden henkilöille, emme tunnetuille valtionpäämiehille emmekä tuntemattomille tavallisille kansalaisille, jos arvioimme heitä oman aikamme lähtökohtien mukaan.

Kyllä jostain näkökulmasta presidentti Mannerheimia on mahdollista pitää sotarikollisena ja presidentti Kekkosta maanpetturina mutta silloin emme tee heille oikeutta emmekä ymmärrä sitä historiallista tilannetta, jossa he toimivat. Rehelliseen kuvaan isänmaan menneisyydestä kuuluu sen hyväksyminen, että historia on ristiriitaista ja suurmiehetkin ovat lopulta ainoastaan inhimillisiä ihmisiä hyvine ja pahoine taipumuksineen.

Kuvat tasavallan presidenteistä puhuvat minulle vastuunkantamisesta, velvollisuudentunnosta ja itsensä uhraamisesta. Näitä piirteitä tarvitsemme tänäkin päivänä yhteiskuntamme rakentamisessa.

Presidentti Ståhlbergin kuva muistuttaa minua tasavaltalaisesta hallitusmuodosta. Valta Suomessa kuuluu kansalle. Presidentti Svinhufvudin kuva muistuttaa laillisuuden merkityksestä. Ei täällä voi toimia miten tahtoo. Presidentti Kallion kuva muistuttaa kansakunnan yhtenäisyyden merkityksestä. Kaikki on pidettävä mukana. Presidentti Rytin kuva muistuttaa isänmaan hyväksi uhrautumisesta. Oma etu täytyy joskus laittaa sivuun. Presidentti Paasikiven kuva muistuttaa tosiasioiden tunnustamisen merkityksestä. Periaatteellisuus ja joustavuus eivät ole toistensa vastakohtia. Presidentti Ahtisaaren kuva muistuttaa kansainvälisyyden arvosta. Olemme suomalaisina osa kansojen suurta perhettä.

Itselle rakkaan kotikirkon kuva on usein kunniapaikalla kotona. Kotikirkkoa katsellessa saan muistaa monet elämän merkittävät hetket kotikirkon alttarin äärellä Jumalan kasvojen edessä.

Kirkko on perinteisesti ollut suomalaisessa yhteiskunnassa keskellä kylää. Suomi on hyvin vahvasti luterilainen maa. Kirkko ja luterilainen tulkinta kristinuskosta ovat osa Suomen syvärakennetta. Valitettavan usein nykyään kuulee puheenvuoroja, joissa ollaan kovin huolissaan kirkon paikasta suomalaisessa yhteiskunnassa. Olisivatkohan nämä puheenvuorot vähän liioiteltuja. On totta, että uskonnollinen karttaa maassamme muuttuu ja moninaistuu varsin nopeasti. Uskontojen moninaistuvassa todellisuudessa meiltä jokaiselta kysytään suvaitsevaisuutta ja toinen toisemme vakaumuksen kunnioittamista.

Me suomalaiset saisimme olla ylpeitä ja kiitollisia maamme luterilaisesta perinnöstä. Ilman uskon antamaa turvaa, suojaa ja lohtua Suomi ei olisi selvinnyt tähän päivään. Kirkko on edelleen keskellä kylää suomalaisessa yhteiskunnassa. Muuttuvassa yhteiskunnallisessa tilanteessa kirkolta kaivataan kykyä sanoittaa uskoa ja arvoja uudella tavalla. Kirkko voi olla keskellä kylää tulevaisuudessa ainoastaan pysymällä kiinni ajassa. Menneisyyteen takertuva kirkko ajaa itsensä yhteiskunnalliseen marginaaliin ja silloin menetetään paljon hyvää.

Kuvat lapsista ja lastenlapsista ovat usein erityisen rakkaita. Kuvat lapsista ja lastenlapsista vakuuttavat elämän jatkumisesta, tulevaisuudesta ja toivosta.

Kun teemme päätöksiä isänmaamme suunnasta ja tulevaisuudesta, rakennamme isänmaatamme tuleville sukupolville. Me tämän ajan vastuunkantajat olemme vastuussa päätöksistämme ja ratkaisuistamme tuleville sukupolville. Meillä ei ole oikeutta riistää hyvän elämän edellytyksiä tulevilta sukupolvilta. Uudet sukupolvet tulevat vielä kysymään meidän sukupolvemme vastuuta esimerkiksi ilmastonmuutoksen torjumisesta. Miksi teimme jotain ja miksi emme tehneet? Emmekö ymmärtäneet?

Lapsissa ja nuorissa on maamme toivo ja tulevaisuus. Tulevat sukupolvet katsovat asioita ja ymmärtävät suomalaisuuden toisin kuin me. Hyvä niin. Muutos pelottaa mutta samalla se on valtava mahdollisuus.

Entäpä sitten ne kuvat, joita ei ole olemassa menneisyydestä. Kuvat, jotka on tarkoituksella tuhottu. Kuvat, joita ei tahdota muistaa, nähdä eikä varsinkaan näyttää kenellekään. Kukaan ei tiedä ja samalla kaikki tietävät. Pelko, häpeä ja pettymys estävät puhumasta, näkemästä ja näyttämästä. Näkökulma yksityiseen ja yhteiseen menneisyyteen kaventuu ja vääristyy.

Itäisessä naapurissa oli ainakin aikanaan ihan virasto, jonka tehtävänä oli muokata menneisyyden kuvia kunkin uuden poliittisen ajankohdan mukaiseen uskoon. Kuvissa olleita henkilöitä voitiin mielivaltaisesti poistaa ja lisätä aina uuden poliittisen tuulen mukaan. Ei voinut siis luottaa siihen, mitä kuvissa näkyi. Nykyajan tekniikka on tehnyt kuvien muokkaamisesta entistä helpompaa. Kuvien muokkaamiseen liittyy suuret vaarat. Kuvien äärellä täytyy kysyä, mihin voi lopulta luottaa. Historian muokkaaminen palvelemaan omia tavoitteita tai ideologioita on yksiselitteisesti tuomittavaa.

Karut ja kipeät kokemukset ovat osa isänmaamme kertomusta. Näistä hyvistä ja pahoista asioista koostuu historian inhimillinen ja todellinen kokonaisuus. Suomalaisina meidän ei tarvitse vaalia kiiltokuvamaisen kaunista kuvaa maamme kertomuksesta. Meidän ei tarvitse vaalia edes yksimielistä kuvaa isänmaamme menneisyydestä. Kyllä se on niin, että Suomi on näyttänyt hyvin erilaiselta köyhän mökin miehestä ja ison talon isännästä. On täysin ymmärrettävää, että moni kokee katkeruutta siitä, mitä itse tai oma suku on joutunut kokemaan. Kaikki nämä erilaiset tarinat ovat osa kuvaa Suomesta. Rehellisyys nähdä menneisyyden varjot avaa mahdollisuuden tien eteenpäin. Ainoastaan totuus vapauttaa.

Kun aikaa kuluu ja sukupolvet vaihtuvat, monien kuvien tarinat vähitellen unohtuvat. Kuvissa olevat henkilöt eivät ole enää tunnistettavissa.

Ajan kuluminen muuttaa kuvaa Suomesta ja suomalaisuudesta. Tulee uusia kuvia ja osa vanhoista kuvista unohtuu. Suomen itsenäisyyttä on vuosikymmenten ajan arvioitu sotavuosien kokemuksien pohjalta, täysin ymmärrettävästi. Sotavuosista alkaa olla aikaa kohta kolmen sukupolven verran. Vaikka sotavuosina ratkaistiin Suomen itsenäisyyden kohtalo ja vapaudesta jouduttiin maksamaan suunnattoman kallis hinta, ei Suomen itsenäisyyttä voida enään peilata ainoastaan sotavuosiin. Nuoremmilla sukupolvilla ei ole enää vanhempien sukupolvien tavoin henkilökohtaista kosketuspintaa sotavuosien kokemuksiin. Suomi, itsenäisyys ja vapaus ovat paljon muutakin kuin sotavuodet. Kuvien moninaisuus ja paljous voivat hämmästyttää. Ja uusia kuvia tulee.

Sitten on vielä aina yksi kuva, joka on vielä kokonaan ottamatta. Kuva tulevaisuudesta. Suomalaisuus ja Suomen itsenäisyys ei ole vain menneisyyttä ja jo tapahtuneen muistelua ja muistamista. Emme voi ikään kuin purkittaa suomalaisuutta ja isänmaatamme ja sitten tyytyväisinä katsoa aikaansaamaamme. Suomalaisuus ja isänmaa ovat jatkuvassa muutoksessa. Muutos on mahdollisuus. Paluutta muistojen kultaamaan menneisyyteen ei onneksemme ole. Katsokaamme siis rohkeasti eteenpäin.

Emme koskaan voi ennalta tietää, mitä tulevaisuus eteemme yksilöinä, yhteisöinä, kansakuntana ja ihmiskuntana tuo. Me jätämme omasta ajastamme omanlaisemme kuvan ja tulevat sukupolvet omanlaisensa. Isänmaamme tulevaisuutta tulee rakentaa yhdessä toinen toistamme kunnioittaen ja tukien. Tulevaisuuden haasteet tuntuvat suurilta ja ovatkin suuria. Ne voimme kohdata rohkeasti.

Ennenkin on eletty. Ennenkin on pelätty. Ennenkin on selvitty. Ennenkin on luotettu tulevaisuuteen. Kaikesta tästä meille kertovat meille rakkaat kuvat ja taulut. Yhdessä muistaminen, pohtiminen ja ymmärtäminen vahvistavat kokemusta rakkaasta isänmaasta. Tätä kaikkea Suomi ja suomalaisuus ovat. Ja paljon muutakin. Kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.