Viime kesänä ilmestynyt Kylän halki virtaa joki on hieman erilainen jannenevala kuin aiemmat kaksi kirjaa. Nyt käsittely on vakavampaa ja pohdiskelevampaa, lienekkö kirjailija vanhentunut vai mikä.
Nevala kertoo kirjan saaneen alkunsa laulusta. Laulu puolestaan sai alkunsa tarinasta, jossa nainen halusi lähteä Taivalkoskelta Amerikkaan 1920-luvulla. Näin kertoo Nevala Koillissanomissa (3.7.2017). Kirja puserrettiin kasaan puolessatoista vuodessa.
Kirjan kansi on maisema Taivalkosken kirkonkylältä radanvartta ylös Iijokea, mistä myös kirja alkaa. Nevalan teksti on kuvailevaa, mutta samalla yllättävän lakonista. Maisemia ja mielenmaisemia tuodaan jatkuvasti lukijan eteen. Toistoa ja vastakohtaisuuksia käytetään tehokeinona: ”Siitä talosta on vain lähdetty, kävelty ulos. Kun me sitten ensimmäistä kertaa menimme sisään..” Minä ainakin pidän juuri tällaisista. Ne tuovat lukemiseen kivan poljennon ja kerronnan.
Teksti on monipuolista, tarkkaakin. Se onko portin lukko ruosteessa vai ei, ei sinällään ole tärkeää, mutta se kuvailee oivallisesti haapojen taakse jääneestä talosta jotakin olennaista.
Itse tarina onkin sitten monimutkaisempi. Vie hieman aikaa, että ymmärtää kirjan kertovan kolmesta eri näkökulmasta ja myös kulkevan kolmessa eri aikatasossa. Anni, Pekka ja Anni kertovat kukin omaa tarinaansa ja vielä omina ajanjaksonaan. Lukijaa ei yhtään helpota tietenkään nimien samankaltaisuus. Ja onhan niitä sivuhenkilöitäkin siinä muutama, tärkeimpänä niistä Antti, kaveri joka on eräänlainen paluun katalysaattori. Henkilö, jonka perässä Pekka on joutunut koko ajan kulkemaan.
Mutta elähän huoli. Kun Nevalan mölläriä tavailee eteenpäin, niin alkaahan se kerä sieltä aueta. Voisi tietenkin lisätä vielä sen yhden tason lähtöön ja paluuseen. Ei se ole vain fyysistä paikasta toiseen siirtymistä, se on myös hummeetin sisäistä eli henkistä. Kun Pekka palaa Taivalkoskelle, hän palaa myös nuoruuteensa Iijoelle, pääpaino sanalla nuoruuteensa.
Tekstissä Nevala sivuttaa merkittävätkin käänteen lakonisesti, ikäänkuin sulautuen. Myöhemmin lukija vasta tajuaa merkityksen. Miksi vaikkapa Pekka näkee joessa vaalean pois hiipuvan naisen, se kuitenkin osaltaan kutoo yhteen koko tarinan, mutta ei yhtään liian aikaisin.
Nevalan kirjoittaa niin taivalkoskelaisittain, että pitää oikein pysähtyä lukiessa. Ottaa joskus askel taakse ja joskus pari askelta eteenpäin. Mutta kuten Pekka ja Antti, edetä tulee vääjäämättömästi.
Heinäkuisen Nevalan haastattelun mukaan kirjaa on painettu 600 kappaletta. Ehkä suurta myyntipiikkiä ei myynnissä ollut, mutta en usko olevani väärässä kun otaksun ”Kylän halki virtaavan joen” löytävän aina uusia lukijoita.
