Kun Hannu Hautala muutti Kuusamoon 1970-luvun lopulla, Hautalan Oulankajoen varrella sijaitsevan lintulaudan yleisin vieras oli lapintiainen. Tänä päivänä niitä näkee enää muutamia, kun taas 1970-luvun lopussa Kuusamoon uusina lajeina saapuneet eteläisemmät linnut kuten sinitiainen ja viherpeippo ovat yleistyneet.
Lauantaina saliin oli kerääntynyt reilu satapäinen yleisö kuuntelemaan Kuusamo Nature Photo -valokuvafestivaalilla järjestettyä paneelikeskustelua ilmaston lämpenemisestä. Keskustelun juontajana toimi toimittaja-kirjailija Kimmo Ohtonen.
Panelistit pohtivat muun muassa luontovalokuvaajan roolia ilmastonmuutoksen dokumentoijana.
–Ilmastonmuutos on abstrakti käsite, jota on vaikea saada näkymään valokuvassa. Jos kuvaan esimerkiksi taviokuurnaa ja lapintiaista, molemmat ilmastonmuutoksesta kärsiviä lajeja, kuvaan ei tule ilmastonmuutosta, vaan siihen tulee taviokuurna ja lapintiainen, mietti luontokirjailija Jorma Luhta.
Luhdan mukaan jää sen sijaan on asia, jossa ilmastonmuutos näkyy.
Voimmeko vielä tehdä jotain vai onko liian myöhäistä? Jorma Luhta oli varovaisen toiveikas.
–Ystäväpiirissäni on paljon ihmisiä, jotka ovat aktiivisesti tehneet luonnonsuojelutyötä vuosikymmeniä. Nyt vanhoina he voivat missäpäin tahansa kulkiessaan todeta, että tämä paikka on olemassa minun takiani. Tai tämän linnun laulua kuullaan tänään, koska minä olin tekemässä jotain sen suojelemiseksi.
Metsähallituksen aluejohtaja Pirkko Siikamäki oli samoilla linjoilla. Siikamäki huomautti, että vaikka ilmastonmuutoksen mittasuhdetta ajatellen yksilön panos tuntuisi marginaaliselta, ei silti kannata luovuttaa.
-Eihän meillä kellään ole kuin tämä yksi ainoa elämä. Ainoa, mistä me voimme pitää huolta, on oma käytöksemme. Emmehän me mitään muuta voi tehdä kuin parhaamme tässä tilanteessa, Siikamäki totesi.
Lue koko juttu näköislehdestä tai printistä.