Kolumnissaan laturaivoista Virtasen Pekka todisti, ettemme me kumpikaan Kortesalmen Joukamon kanssa oltaisi paljon parjattuja laturaivoja. Joukamo ei ainakaan mikään laturaivo ole, siitä menen minäkin takuuseen, sillä minä en ole häntä ladulla kertaakaan nähnyt. Hän on vain ihan puhdas kepuraivo.
En minäkään muista raivonneeni ladulla, mutta yhden kerran se oli aika lähellä. Olin kiertämässä Tolpanniemen valolatua, kun pienehkössä ylämäessä taakseni hönkäisi postin haalareissa hiihtävä kuntoilija, joka alkoi höpöttää: ”Kiire, kiire, joutusaan, joutusaan!” Minä pysähdyin hänen eteensä ja sanoin: ”Minulla ei mitään kiirettä ole, jos on hätä, käy kuselle!” Ei puhunut kaveri enää mitään kiireestä, vaan odotti kiltisti mäen päälle, missä pääsi minut ohittamaan.
Toisen laturaivon tapasin Säynäjäperän jäällä, jossa oli kaksi latua rinnakkain. Hiihtäessäni siellä kauniina aurinkoisena päivänä, vastaani hiihti, vanha tuttu, jonka kanssa pysähdyin juttelemaan. Minun takaani hiihti yksi kiireinen matkalainen, joka jo matkan päästä alkoi raivota: ”Täällä sitä vain latuja tukitaan, ei tämä ole mikään kokouspaikka!” Olimme molemmat ällistyneitä mokomasta vaahtoamisesta. Kaverini vain huomautti, että tänne ladullehan tullaan rentoutumaan, ei kiukkua purkamaan.
Tavallisimmat latukokemukseni ovat ihan päinvastaisia. Kerran kaaduin pappilan törmässä hyvin jäisellä ladulla. Nenä aukesi, huuli, halkesi ja otsaan tuli iso haava. Verta tuli ladulle kuin härän kurkusta. Hetkessä oli kolme hiihtäjää minua auttamassa. Yksi auttoi pystyyn, toinen työnsi paperiliinoja nenääni ja kolmas tuki minua kainaloista. Vaikka minä kuinka vakuutin, että enköhän minä tästä jo selviä, he seurasivat ja katsoivat, että minä varmasti pysyin jo pystyssä.
Toisen kerran olin hiihtämässä Munakalla, ja kuvittelin hiihtäväni aivan yksinäni, kun yhdessä vauhdikkaassa mäessä, jossa oli mutka, laskin kurvit suoraksi, ja päädyin pöpelikköön päälleni pehmeään hankeen. Molemmat käteni kirnusivat lunta, eikä ylös pääseminen näyttänyt edistyvän, mutta jostakin paikalle ampaisi nuori, vahva mies, joka kainoloista tempaisi minut pystyyn. Hän selitti, että tuolla kohta tulee toinenkin mutkamäki, jonne hän hiihtää mukana ja katsoo, että minä sen kunnialla selvitän. Minä selitin, ettei tarvinnut, kyllä minä selviän. Eipä hän selityksiini luottanut, eikä kait niihin ollut paljon luottamistakaan. Jotenkin ihmeen kaupalla minä kuitenkin sen mäen selvitin. Huiskautin tälle suojelusenkelilleni hyvästit ja jatkoin taivallustani.
Kun Kuusamossa koirankakkakeskustelu oli kuumimmillaan, ja koiranomistajat saivat kuulla kunniansa, kun antoivat elikkonsa ulostaa ladulle, satuimme pistäytymään Sallan puolelle. Lähdin hiihtämään Sallatunturille kelissä, joka ei todellakaan ollut mikään unelmakeli. Hiihdettyäni kappaleen matkaan ladulla oli iso ja komea koiranläjä. Minä kiersin sen kiltisti, mutta perässäni tuleva sallalainen neuvoi minua: ”Mitä sie suotta kiärrät, soat ilimaset voeteet.” Ja neuvoja itse hiihtää läjäytti läjän sileäksi, eikä se näyttänyt menoa haittaavan. Minä omaksuin tämän sallalaisen hiihtokulttuurin, ja kun tulin takaisin lenkiltäni, ilmaiset voiteet olivat hinkkautuneet ladulle. Ja keli oli sen verran takkuinen, ettei muutama läjä lisää tuntunut enää missään. Mitä tästä opin: ” Kun ladulle lähtee, ei kannatta vähästä välittää:”
Minä olen latutaipaleellani tavannut aina enemmän ystävällisiä ja auttavia ihmisiä kuin varsinaisia niuhottavia laturaivoja. Kenties se johtuu siitä, että olen niin avuttoman näköinen kulkija. että kanssahiihtäjissä herää sääli ja suojeluvaisto. Vanhuudesta ja kömpelyydestäkin on siis apua. Sekin on suurta Jumalan lahjaa, kun sen oikein oivaltaa.