Maanantai 21.5.1962
Eilen meillä oli kirkossa konfirmaatio ja Herran Pyhä Ehtoollinen. Aamulla herätessäni olin aika tylsällä päällä enkä jaksanut heti nousta ylös, vaikka ajattelin edellisenä päivänä, että nousisin aikaisin tukkaa käärimään papiljoteille. Nousin vasta noin kahdeksalta ja kirkkoon oli mentävä kymmeneksi. Avasin ikkunan ja hengitin syvään suloista ilmaa, joka oli täynnä alkavan kevään herkkiä tuoksuja. Se hetki oli ihana ja olisin halunnut elää sitä tuhat vuotta. Nojasin käteeni otsani ja suljin silmäluomeni.
Ulkoa kuului pikkulinnun laulua ja jonkun ohiajavan auton hurina. Sitten oli taas hiljaista. Kesäinen tuuli leyhyi pihakoivuissa, joiden oksiin alkoi ilmestyä vihertäviä hiirenkorvia. Taivas oli melkein pilvetön ja aurinko paistoi lämpimästi luvaten suotuisat puitteet päivälle, joka tulisi olemaan ikimuistoinen muutamien nuorten elämässä. Huokaisin ja nousin hitaasti vuoteesta. Pirkko nukkui autuaasti, ja huomasin, että huoneessa oli tunkkainen ilma hengitettyäni äsken raitista ilmaa.
Alakerrasta kuului askeleita, äiti kai pani kahvipannun tulelle.
Aloin pukeutua tätä suurta päivää varten. En ollut oikein juhlavalla tuulella pannessani kiinni rintaliivejäni ja ajatellessani, että kunpa olisin saanut uudet. Ne olivat kurttuiset ja lika oli pinttynyt niihin, vaikka olin pessyt ne perjantaina, niin että ne näyttivät harmailta (vaikka ovat alun perin valkoiset). Nailonsukkani olivat likaiset, kun olin pitänyt niitä kaksi kertaa aikaisemmin jalassani, enkä ollut pessyt niitä, koska se on niin hankalaa, kun meillä ei ole vesijohtoja, eikä WC:tä tai kylpyhuonetta.
Minulla oli ollut koulussakin ne nailonit ja kun kenkään oli mennyt hiekkaa oli sukka (molemmatkin) hankautunut rikki ja silmäpako oli ehtinyt juosta vähän matkaa. Olin pysäyttänyt silmukat vaaleanpunaisella kynsilakalla. Onneksi saatoin panna sukat niin jalkaani, että molemmat juoksevat kohdat tulivat jalkaterien sisäsyrjille, eikä niitä oikeastaan huomannut, kun ne jäivät melkein kokonaan kenkien sisään. Kenkänikin olivat vanhat; ostin ne viime vuoden kevätpäättäjäisiin. Niissä oli jo palkeenkieli toisessa korossa ja tummia likaläikkiä, joita ei saanut pois.
Kengät olivat kapeakärkiset, melkein valkoiset (hieman harmahtavat) ja niissä oli edessä leveä nahkarusetti ja noin kolmen sentin korot, sukat olivat ruskeat saumattomat verkkonailonit ja näkyivät hyvin läpi, joten ihmiset saattoivat nähdä oikeassa pohkeessani isoja suonikohjujen alkuja (äidin perintöä). Minun täytyy leikkauttaa aikaihmisenä jalkani, sillä tahdon, että minun tyttärelläni tulisi olemaan kauniit sääret. (Suonikohjut ovat kyllä perinnölliset.) Ennen pukeutumistani olin käärinyt papiljotit päähäni ja kuivatin koneella tukkaani.
Kello oli jo vähää vailla yhdeksän; minulla oli kiire. Tukkani ei ehtinyt kuivaa kokonaan, siksi se oli aika rumasti, toiselta puolelta hiukset harottivat kummallisesti, eivätkä tahtoneet millään ”istua”. Sutasin ne joten kuten ja aloin kiskoa valkoista jakkupukuani ylleni. Siinä on vastalaskoksilla hame ja kaulukseton, puolipitkillä hihoilla, edestä auki oleva jakku. (Terylenenä) Jakku haisi pahalle; olin edellisenä päivänä ottanut sen pukupussista, jonne oli mennyt kärpäsiä. En ”meinannut” löytää alushametta. Minulla ei ollutkaan kunnollista, vaan piti panna Pirkon vanha kokopitkä nailonalushame.
Kävin äkkiä ulkohuoneessa ja sitten piti heti lähteä. Taisin ehtiä hörpätä välissä kupillisen kahvia, mutta oli aika kiire. Minulla oli kauniit käsineet. Aivan puhtaan valkoiset. Ne ylsivät puoleen väliin käsivartta. Toivoin, että minulla olisi ollut pitkä takki, ettei puvun helma olisi näkynyt, mutta täytyi tyytyä ahtaaseen mokkatakkiin, joka oli 3/4-osan pituinen. Minulla ei ollut myöskään kunnon päähinettä, vaan Eddyltä (hollantilaiselta kirjeenvaihtotoverilta) saamani huivi, joka sekin oli likainen ja Pepita (koiramme) oli purrut siihen reiän kulmaan.
Otin kirjakaupasta (asuimme Tammen pienemmässä talossa ja olohuoneessamme oli kirjakauppa) valkoisen virsikirjan, jonka kannet näyttivät keltaisilta kirkkaanvalkoisten käsineitteni vieressä. Panin virsikirjan taskuun ja lähdin. Kävelin nopeasti pihalta kadulle.
Hiekkaisella pihalla käveleminen tuntui keljulta, kun korot tahtoivat painua syvälle. Jalkakäytävä oli rosoinen ja käveleminen tuntui hankalalta, vaikkeivät kenkieni korot olleet korkeat. Kävelin nopeasti, koska oli kiire. Ilma oli ihanan lämmin ja aurinko tuntui lämmittävän liikaakin paksun takin puristaessa olkapäitäni.
Näin Hiltusen Pirkon tulevan vastaan. Hän huusi, että oli unohtanut käsineensä kotiin ja pyysi minua tulemaan pian, että ehtisimme hakea ne heiltä. Toisella puolella katua kulki joitakin tyttöjä valkoisissaan virsikirjat käsissään kenkien korot katuun kopisten. KOP:n pihasta tulivat Tarja ja Pirkko. Hiltuselle ei ollut pitkä matka, mutta Pirkko sanoi pyytävänsä Toivo-isäänsä viemään meidät autolla kirkkoon. Hiltusen pappa ja mummo tulivat myös samassa autossa. Siinä oli melko ahdasta, mutta onneksi matka ei ollut kuin noin puoli kilometriä, jos sitäkään. Tullessamme tielle, josta kirkko näkyi, oli siellä paljon ihmisiä, jotka virtasivat melko kiireesti kirkkoon.
Sankarihaudoilla oli juuri sinä aamuna seppeleiden lasku. Kirkon edessä ja portailla tungeksi ihmisiä ja heidän joukossaan valkopukuisia (tyttöjä) ja mustapukuisia (poikia) rippilapsia, kuten leikillään itseämme nimitimme. Työnnyimme tungoksen läpi, joka katseli juuri tapahtuvaa seppelten laskua, kirkon eteiseen.
Valkopukuiset tytöt hälisivät tunnelmaan sopimattomasti, mutta luultavasti perinteelliseen tapaan kammaten hiuksiaan ja oikoen saumojaan ja nostellen alushameitaan. Kaikilla tytöillä oli melko lyhyt puku, jonkinverran polven alapuolelle. Enimmäkseen oli terylene-jakkupukuja tai kokopukuja (leninkejä), muutamilla oli jonkinlaisesta kiiltävästä kankaasta, tai pellavasta puku. Joillakin oli hopeinen, tai kultainen risti kaulassaan.
Minulla ei ollut ristiä. Muistin yht´äkkiä, etten ollut ottanut pois kaulasta Eddyn lähettämää hopeista kaulaketjua, jossa oli koruna horoskooppimerkkini. Onneksi pukuni kaula-aukko oli niin pieni, ettei ketju näkynyt ollenkaan, kun se oli alla. Kampasimme Pirkko ja minä hiuksemme ja menimme kirkkoon. Paikkamme oli vasemmalla puolella toisen penkin keskipaikkeilla. Pojat istuivat oikealla puolella aivan edestä lukien neljässä ensimmäisessä penkkirivissä. Tyttöjä oli myös neljä penkillistä.
Meitä oli sekä tyttöjä, että poikia yhteensä noin sata, ehkä hieman yli. Yksi poika meni alttarille kainalosauvoilla. Hänellä oli jalka kipsissä. Kun kävelin Pirkon kanssa kirkon keskikäytävää penkkiimme en tuntenut minkäänlaista pyhyyttä itsessäni. En tiedä tunsivatkohan muut. Minua hävettää kun en osannut olla hartaan näköinen, enkä ajatellut koko aikana kuinka suuri tilaisuus se oli. Vaikka ymmärsin, että tätä en saa toiste kokea ja tiesin, että nyt pitäisi osata ajatella oikeita ajatuksia, en tehnyt niin.