Syynä tähän oli ehkä se, että tunsin mieleni masentuneeksi. Isä oli aamulla herättyään (juuri, kun käärin tukkaani papiljotteja) kiireenvilkkaa lähtenyt Kiutakönkäälle. Kuulin kun hän huusi Vesalle, halusiko tämä lähteä mukaan. Isä ei pitänyt tärkeänä oman tyttärensä ripin näkemistä. Kyyneleet tulevat väkisellä silmiin ajatellessani sitä. Levysoittimesta kuuluu juuri riipaisevan kaihoisa sävelmä: ”The Villa” elokuvasta ”Come September”. En voi koskaan itkeä silloin kun haluaisin, kun saa peljätä aina, että joku tulee huoneeseen. He vain nauraisivat. Äiti varsinkin, jonka pitäisi eniten ymmärtää, mutta hän ymmärtää vähiten. Minähän olen siinä iässä.
Luulen, ja uskon, että jonkun vuoden perästä nauran viisitoistavuotiaalle minälleni ja ymmärrän, että kirjakauppias-äidin on mahdoton keskittyä kaikkien asioihin (minunkin) kun meitä on niin paljon. Terttu 18 v, Tytti 17 v, Leena 15 v, Vesa 13 v, Sisko 11 v, Heli 5, Risto 4. Tunnen aina itseni väärinymmärretyksi. Voi, tämä vaikea ikä! Kello on jo puoli yksitoista ja kynäni lentää. Huomenna on kahdeksalta koulu, enkä ole lukenut vielä läksyjä, mutta minun täytyy nyt tehdä se. On tehtävänä joitakin jommantehtäviä (geometriaa ja oi, kun kättä väsyttää tämä kirjoittaminen).
Kun koitan loihtia eilistä silmieni eteen, tuntuu, että pitäisi kirjoittaa oikein paljon sellaista, että tyttäreni saisi siitä selvän kuvan, kun hän joskus saa kuulla tämän minun lukemanani, jos en sitä ennen ole kuollut. Silloin kai hänen isänsä tai hän itse saa lukea tämän. Päätän nyt pyhästi mielessäni, että mieheni (tuleva) ja tyttäreni isä tulee kirkkoon kanssani katsomaan lapseni ripiltä pääsyä. En halua kovin monta lasta, ettei yksikään heistä tuntisi itseään syrjityksi. Rukoilen Jumalalta, että hän antaisi minulle miehen ja lapsia ja antaisi jalkani leikkauksen onnistua, etteivät tyttärieni jalat olisi yhtä rumat kuin minun. Lisäksi rukoilen, että oppisin olemaan kiitollinen kaikista niistä asioista, joista minun tulee kiitollinen olla ja muistamaan vähemmän ikäviä asioita.
Uskon, että vanhennuttuani opin, enkä silloin enää tunne katkeruutta esimerkiksi suonikohjuista ja rumuudestani, niin kuin nyt. Tiedän, että on väärin puolustautua sanomalla, että se kuuluu ikään, mutta minäkin olen vain ihminen. Istuessani kirkon penkissä toisten ”valkoisten” tyttöjen keskellä täydessä kirkossa kuunnellen rippisaarnaa risteili mielessäni toinen toistaan oudompia ajatuksia. Kuuntelin kyllä saarnaakin, mutta vain laskeakseni montako kertaa pappi sanoo sanan: ”sanomattoman”. Se on hänen (kirkkoherra Antti Poukkulan) lempisanansa. Hän sanoi sen kymmenen kertaa saarnassaan. Hän on hyvin laestadiolainen ja puhuu kauhean paatoksellisesti synnistä saaden vanhat mummot itkemään ja armoa huutamaan.
Uskon, että Jumala pitää minua pahana lapsena, kun en kunnioittanut saarnaa, niin, että olisin ajatellut sen sisältöä, mutta en kertakaikkiaan voinut. Saarnan aikana kävi suntio avaamassa ikkunan, kun kirkossa oli niin kuuma. Ikkuna oli meidän tyttöjen penkkien puolella ja hyvin lähellä ja se oli hautausmaalle päin. Ulkoa tulvahti ihana raikas tuulahdus ja lintujen riemukas viserrys kantautui hautausmaan puissa sirkuttavien lintujen rinnoista pakahduttavan riemukkaasti niiden laulaessa Luojalle meidän ihmisten ymmärtämättä sävelmiään.
Saarna kesti kauan ja minä liikahtelin penkissäni katsoen oliko kenelläkään kyyneleet silmissä. Kukaan ei itkenyt. Saarna ei ollut tarpeeksi vaikuttava, siihen ei voinut syventyä hartaasti. Yhä uudelleen silmät hakeutuivat ikkunasta ulos vehreiden havupuiden latvuksiin. Kun Rovasti Mikkola (Harri, kuten me häntä nimitämme) piti alttarilla jotain rippiliturgiaa tai sellaista, heijastui kirkon isoista ikkunoista alttarin takaiselle seinälle kirkas auringonpaiste. Ajattelin, että nyt antoi Jumala auringon paistaa ja minun olisi pitänyt kiittää, mutta en ajatellut silloin kiitosta.
Saatoin kuvitella enkelin Harrin vierelle niin kirkkaaksi ja välkkyväksi, etten voinut sitä nähdä. Koko ajan kuului ulkoa ihana linnun viserrys ja aurinko valaisi koko kirkon.
