Leo Koutaniemi syntyi rakenteilla olevaan Vaimojärven kylään marraskuussa vuonna 1947. Perhe oli Tavajärven evakkoja, kuten myös kylän Manniset, Heiskaset ja Koutaniemet, jotka muuttivat edellisenä juhannuksena tiettömään korpeen.
Pakolaisnimitystä Koutaniemi ei tahdo perheestään käyttää, vaikka maan sisäisistä pakolaisista puhutaan nykyään yleisesti.
– Evakkojahan me oltiin.
Vaimojärvellä raivattiin ja rakennettiin uusi elämä kadotetun kotiseudun tilalle. Koutaniemi muistaa vanhemmasta väestä sen, että aikaa ei ollut katkeruudelle.
– Työtä oli tehtävä ja kovasti.
Maanviljelijän elämästä Koutaniemi pääsi maantieteilijän uralle. Nyt Koutaniemi on eläkkeellä ja julkaisee kansantajuisia maantieteen kirjoja Koillismaasta. Hän omistaa tuoreimman kirjansa Pitkin poikin Kuusamoa 150-vuotiaalle kotikunnalleen.
Palataan miehen lapsuuteen, miten korvesta pääsi opintielle?
Tarina alkaa uudesta Vaimojärven koulusta. Se oli juuri valmistunut, kun Koutaniemi aloitti koulun kuusivuotiaana. Koulu edusti hänen lapsuudeessaan aivan toista maailmaa kuin tuttu kylä, jossa kaikki elivät enemmän ja vähemmän maasta.
Koulun seinät olivat pinkopahvia. Ne oli vuorattu alaosastaan pystylamellilla. Koutaniemi tuntee muistissaan vieläkin vuorilaudan lakan hajun.
– Mikäpä sen paremmalta haisee kuin se lakka, se oli aivan jotain toista kuin missään!
Vanhemmiten hän arvioi, että lapsuuden kyläyhteisön tiiviys johtui siitä, että kylä koostui yhteisen evakkotaipaleen kokeneista perheistä.
– Vaimojärven koululle tuli jonkin ajan kuluttua kuljetusoppilaita. Siitä on sellainen kokemus, että kouluyhteisö ikään kuin hajosi. Niinhän käy vaikkapa jääkiekkojoukkueelle, johon tulee äkkiä paljon uusia pelaajia, Koutaniemi vertaa.
Ei ollut ollenkaan selvää, että korven poika Suomen suurimmasta ikäluokasta pääsisi keskikouluun.
Nilon koululla oli vain yksi keskikoululuokka ja lapsia huru mykket, kuten Koutaniemi puolen vuosikymmenen päästä Kuusamon lukiossa vielä oppi ruotsin tapaisesti sanomaan.
Tenkka på -meinasi kuitenkin tulla, kun Koutaniemen pääsykoetulos ei riittänyt keskikouluun.
Kuusamon kirkonkylässä tehtiin kuitenkin sinä kesänä kauaskantoinen koulutuspoliittinen päätös.
Kansakunnan uuden aatteen mukaan maata piti rakentaa tiedolla ja siksi piti tietoa jakaa. Koulutusta tulikin antaa kelle vain se kelpasi. Ei sitä pitänyt enää pantata ainoastaan paremmalle väelle – sille, kenen isä latoi pöytään suuret setelit.
Kuusamon kunta perusti toisen keskikoululuokan Nilolle. Nelivuotisen Vaimojärven ala-asteen päättänyt Koutaniemi saikin yllättäen kesällä tiedon, että tulevaisuudessa ei sittenkään siinnä rante ja kotikylässä tutuksi käynyt työnteko.
Sitä pääsee sittenkin! Ei niinkään kouluun, vaan asuntolaan! Asuntola se näet oli se juttu Koutaniemelle, joka sai kutsun Nilon keskikoulun B-luokkaan.
– Mikäpä sen mukavampaa kuin asustella täällä ja hupostella työttöjen kanssa, muistelee Koutaniemi Nilon koulun asuntolasiivessä, vanhassa huoneessaan.
Vaikka tuli kymmenvuotiaalle monena iltana itku asuntolassa. Kouluun mentiin postiautolla maanantaiaamuisin ja kotiin pääsi lauantaina iltakyytilllä.
Asetuttuaan asuntolaan tiiraili Koutaniemi huoneensa ikkunasta tyttöjä. Parasta oli huolettomuus. Sellaista mies sai omien sanojensa mukaan kokea vielä toisenkin kerran elämässään: armeijassa kranaatinheitinkomppaniassa, rukilla kovennettuna.
Viisi vuotta keskikoulussa oli taattua täyspalvelua, kun ruoka ja lämpö tuli tekemättä mitään.
– Lukioon mentäessä sitä joutui aivan heitteille, kun ruoka piti katella ite. Ja vieköön! Siellä joutui lukemaankin. Onneksi keskikoulussa kuria olivat sentään pitäneet englannin opettaja Sinikka Wendorff ja rehtori Ritva Koskivaara, joka opetti myös matematiikka.
Kerran rehtori pani koko luokan seisomaan kahdeksi tunniksi, vai olisiko kuitenkin istumaan, Koutaniemi ei muista tarkkaan.
– Se oli kahden tunnin jälki-istunto koko luokalle, kun yksi velemu oli mennyt piirtelemään hakaristejä taululle.
Matematiikka ja englanti sujuivat kuitenkin Kuusamon lukiossakin. Varmaan se oli kurin puolesta mallikkaan keski-kouluopetuksen perua, arvelee Koutaniemi.
– Vaan ruotsista tuli lukiossa nelonen todistukseen. Mehän vaan itketettiin sitä hyväntahtoista opettajaa.
Yliopistoon Koutaniemi pääsi lukemaan maantiedettä. Sinä vuonna sisäänotossa katsottiin vain papereita. Opetuksessa tähdättiin opettajien tekoon monipuolisella luonnontieteiden opetuksella. Maisterin opinnäyte ohjasi kuitenkin tutkijan uralle ja miehen koti-Kuusamon ihmeistä selvittämään: Oulankaa tutkimaan.
Tutkimusasema oli tarpeeseen.
– Luin linja-autossa matkalla Kuusamoon Kaarlo Hännisen väitöskirjan. Se minut tähän innosti. Hän toi akateemiseen kieleen kansan käyttämän poikittaisen ja pitkittäisen maaston.
Koutaniemi kertoo Oulangan olevan vanha Vienanmeren vuono. Tämä johtuu siitä, että jääkausi oli painanut koko ylängön 160-170 metriä alemmas ja Vienanmeren aallot löivät jokilaakson rinteisiin vielä kymmenentuhatta vuotta sitten. Aihetta käsitteli myös väitöskirja.
– Sen huomaa kun katsoo, miten Oulanka jatkuu Kiutakönkäästä alkaen. Se on aivan tasainen, kosket puuttuvat.
Maan kohoamisen myötä Oulangan kanjoni on jo korkealla merestä, mutta vuonoperimä tekee joen erityisen herkäksi vesien säännöstelylle. 80-luvun lopulla meinasivat venäläiset tehdä voimalan Paanajärvelle. Silloin suunniteltiin neljän metrin vaihteluväliä. Tämä olisi Koutaniemen mukaan pannut joen pohjatäytteet liikkeelle Suomen puolella asti, ehkä jo muutamassa vuosikymmenessä.
Perestroika kuitenkin taisi pelastaa joen. Gorbatshovin uudet tuulet mahdollistivat ympäristöaktivismin nousun. Venäläisten aktivistien rinnalla agitoi Koutaniemi Suomen puolella. Voimalaa ei tullut.
– Luonnonsuojelustahan siinä oli kyse, mutta samalla saatiin auki tutkimusyhteistyö itärajan taakse.