Leuto talvi pakotti nuoren ku­vaa­jan luo­pu­maan pe­rin­tei­sis­tä luon­to­ku­vis­ta: "Lu­mi­sa­tees­sa len­tä­vän hii­ri­pöl­lön sijaan olen ku­van­nut ve­si­sa­tees­sa tai ve­si­lä­tä­kön yli len­tä­vää hii­ri­pöl­löä"

Luontokuvaaja Ville Heikkinen seuraa mieluummin yhtä lajia pitempään kuin tavoittelee monien lajien kuvausta. "Joskus pääsee seuraamaan ihan yhtä yksilöäkin pitempään, esimerkiksi viime kesänä seurasin erästä hiiripöllöä maaliskuusta elokuuhun." Ville Heikkisellä oli vuosien ajan visio lumisateessa lentävästä lapinpöllöstä. Kun se kolme vuotta sitten toteutui, vahvistui Heikkisen tunne siitä, että luontokuvaus on hänen juttunsa.
Luontokuvaaja Ville Heikkinen seuraa mieluummin yhtä lajia pitempään kuin tavoittelee monien lajien kuvausta. "Joskus pääsee seuraamaan ihan yhtä yksilöäkin pitempään, esimerkiksi viime kesänä seurasin erästä hiiripöllöä maaliskuusta elokuuhun."
Luontokuvaaja Ville Heikkinen seuraa mieluummin yhtä lajia pitempään kuin tavoittelee monien lajien kuvausta. "Joskus pääsee seuraamaan ihan yhtä yksilöäkin pitempään, esimerkiksi viime kesänä seurasin erästä hiiripöllöä maaliskuusta elokuuhun."
Kuva: Ville Heikkinen

Vuoden luontokuva -kilpailun kahdesti voittanut kuhmolainen Ville Heikkinen vastaa puhelimeen metsässä kotitalonsa liepeillä. Heikkinen on tamppaamassa polkuja ruokintapaikoilleen. Kun on ruokittavia, niitä pitää jonkun hoitaa joka päivä.

On muutama aste pakkasta, mutta joulukuussa tehtyjen polkujen vieriltä on lumi huvennut jo parikymmentä senttiä. Se pistää miettimään. Vanhoissa kuvissa näkyy tykkypuita ja pakkasen jälkiä. Tänä talvena on ollut vesisateita tammikuussa.

– Olen kulkenut Kuhmon metsissä jo 16 vuotta. Yleensä tilanne on päinvastainen. Lumi vain lisääntyy joulun jälkeen. Ei tänä talvena.

Muuttuneet olosuhteet ovat pakottaneet kokeneen kuvaajan opettelemaan uutta.

– Yleensä otan nätimpiä kuvia. Itsellä on vähän se synti, että harvemmin tulee julkaistua karummannäköisiä kuvia. Tänä talvena olisi saanut kamera pölyttyä laukussa, jos en olisi luopunut perinteisten kuvien tavoittelusta. Auringonlaskua vasten tai lumisateessa lentävän hiiripöllön sijaan olen kuvannut vesisateessa tai vesilätäkön yli lentävää hiiripöllöä.

Luontovalokuvauksessa antoisinta on yllätyksellisyys. Vaikka kuinka suunnittelee ja tekee esivalmisteluja, lopputuloksesta ei ole mitään takeita. Kahta samanlaista päivää ei ole.

– Pidän siitä, että saan olla eläinten kanssa tekemisissä. Vaikka luottamus olisi ruoalla saavutettu, on se silti hieno kokemus.

Kuvat ovat kiinni myös siitä, mitä luonto sattuu tarjoamaan.

– Vuosien ajan seurasin kärppää. Nyt, kun on paljon myyriä, ei kärppiä valmisruoka kiinnosta. Pöllöjä sen sijaan on myyrien myötä paljon, joten olen pari viimeistä vuotta keskittynyt niihin.

Hyvän luontovalokuvaajan on maltettava olla kärsivällinen ja liikkua paljon maastossa, luontokuvat kun otetaan pirtin ulkopuolella. Kokemuksen karttuessa on helpompaa ennakoida eläinten käytöstä.

Kuvaajana Heikkinen kuvailee itseään suunnitelmalliseksi. Ideat tulevat luonnossa liikkuessa ja luontoa tarkkaillessa. Heikkinen käyttää paljon aikaa esivalmisteluihin ja sopivien kuvauspaikkojen etsimiseen. Muutaman vuoden päästä halutunlaisen kuvan saattaa sitten hyvällä tuurilla saada.

– Vuosien ajan halusin kuvata lumisateessa lentävän lapinpöllön. Kolme talvea sitten onnistuin. Tunne siitä, että tämä on minun juttuni vahvistuu jokaisella onnistumisen hetkellä.

Kuvaaminen kiehtoo vielä vuosien jälkeenkin, mutta Facebookin jatkuvaan päivitykseen Heikkinen on kyllästynyt. Pitäisi olla aktiivinen ja tuottaa uutta sisältöä jatkuvasti.

– Luontoa kuvatessa se ei ole niin helppoa. Voi mennä parikin viikkoa, ettei saa mieleistä kuvaa. On helpompaa, kun ei ota paineita somen päivittämisestä vaan kuvaa rennosti ja itselleen.

Vaarana on myös, että oma tyyli muuttuu sometyyliksi ja kuvaaja alkaa toistamaan niitä kuvia, jotka saavat eniten tykkäyksiä.

– Tärkeintä on löytää oma tyylinsä ja kehittää sitä.