Anssi Kelan elämä voisi olla sadusta. Vai kuinka moni voittaa parikymppisenä Rock SM-kilpailun bändinsä kanssa, jättää opiskelut ylioppilaslakin saatuaan ja pystyy silti vielä kolme vuosikymmentä vuotta myöhemmin elättämään itsensä musiikkia tekemällä?
Sadusta tämän tarinan erottaa vain se, että tarina ei ole pelkkää vaaleanpunaista, vaan tässä on paljon synkkääkin, koska Musta tuntuu multa.
Ilves kertoo koulukiusatusta pojasta. Siitä vakavasta pojasta luokkakuvissa. Siitä, joka valitaan aina viimeisenä joukkueeseen, mutta josta tulee aikuisena jotain isompaa, mutta joka ei kuitenkaan pääse menneisyyttään pakoon.
Ilves on se biisi, jonka yleisö haluaa tänä päivänä kuulla Anssi Kelan keikoilla ensimmäisenä.
– Moni pystyy tunnistamaan siitä itsensä tai lähipiirissä on ollut samanlaisia kohtaloita. Sen biisin kanssa tuli osuttua johonkin hermoon, Kela pohtii.
Kela keikkailee paljon akustisesti, mutta esimerkiksi Rukalla hän on bändin kanssa. Tämä vuosi on pyhitetty keikkailulle. Ja siitä Kela nauttii. Viime vuoden hän teki biisejä kotinsa kellarissa sijaitsevassa työhuoneessa. Vuosi uutta luodessa oli kuluttava.
– Se on hassua, miten ihmiset toivottelevat hyvää lomaa ja kehottavat rentoutumaan, kun jää keikkatauolle. Juuri se luova työ on itselle paljon stressaavampaa kun keikkailu. Nyt tehdään mitä osataan ja tähän ei sisälly mitään paineita. Tämä on sellaista ojan kaivuuta.
Ja nyt keikkaa on.
Vuonna 2013 ei ollut. Neljä vuotta aikaisemmin julkaista Aukio-leyy oli floppi, suuri yleisö ei ymmärtänyt sitä.
Kun Aukio-levyn julkaisemisesta on kulunut 10 vuotta, myöntää Kela Aukio-levyn olleen ”övereintä” mitä hän on tehnyt. Albumi oli kuin kirja, jossa biisit olivat lukuja.
– Siinä vaiheessa minun oli tarve tehdä se. Juuri ennen levyn kirjoittamista julkaisin ensimmäisen kirjani ja ehkä se romaanin kirjoittaminen jäi päälle. Tiesin, että se tuskin tulee olemaan myydyin levyni, mutta siinä vaiheessa minun piti kuunnella omaa intuitiota ja tehdä se levy.
Fanit ymmärsivät mutta ei suuri yleisö.
Sitten tuli eräs Levoton tyttö, joka pelasti Kelan uran.
– Se tuli sellaiseen vaiheeseen, että tarvitsin juuri sellaisen biisin juuri siinä kohtaa uraa. Aika alkoi käydä vähiin. Jos en olisi saanut hittibiisiä, en tiedä miten olisi käynyt. Se nosti minut takaisin pinnalle.
Alunperin Levottoman tytön ei pitänyt edes päätyä levylle. Harjoitteluvaiheessa se alkoi kuulostaa hyvälle, ja Kela päätti esittää sen suorassa UMK-lähetyksessä.
Kela muistaa vieläkin taksimatkan kuvauspaikalle.
– Mietin taksissa, että olenko menossa iskemään viimeisen naulan urani arkkuun vai miten tässä käy. Biisi oli jotenkin niin erilainen kuin aiemmin tekemäni. Mietin, että jos biisi ei tavoitakaan ketään ja putoan artistina lattianrakoon.
Se tavoitti.
Esiintymisen jälkeen Kela avasi puhelimen ja some kertoi oleellisimman: ura on pelastettu.
Tarinankertoja, sitä Kela on. Artistina Kelan tyyli on hyvin tunnistettava. Hänen musiikkinsa rakennuspalikoita ovat nostalgia, kaiho tai kaipuu, jonka Kela on kirjoittanut ymmärrettävään tarinan muotoon. Tyyli on itse asiassa vastareaktio 1990-luvun ja 2000-luvun vaihteessa tehdylle suomalaiselle musiikille.
– Tekstit olivat jotenkin symbolista ja ne menivät vähän sanahelinän puolelle. Aloin miettiä, että miksi kukaan ei tee helposti lähestyttäviä ja ymmärrettäviä biisejä. Jatkoajatus tuli aika nopeasti: pitäisikö minun tehdä sellaisia?
Kela halusi kuulla biisejä, joihin on helppo samaistua. Niin halusi moni muukin.
Kela aikoo jatkaa tutulla tyylillä jatkossakin.
– Kun kirjoittajana pystyy löytämään oman äänensä, tyylinsä, siitä kannattaa pitää kiinni, koska se on arvokkain aarre, joka kirjoittajalla voi olla. Suurin osa kirjoittajista, puhutaan sitten biisien tai minkä tahansa muun kirjoittamisesta, ei koskaan löydä sitä.
Nyt Kela kuitenkin vetää luovasta työstä henkeä keikoilla. Keikkavuoden jälkeen hän ehkä taas vetäytyy kellariin.
– Nyt on tarkoitus tehdä nämä keikat täysillä ja nauttia niistä. Antaa asioiden sitten mennä luonnostaan paikalleen ja katsoa millainen kuvio siitä syntyy.
