Selkäpiitä karmii Seppo Ervastin Uusi uljas robottien maailma -mielipideteksti. (Lukijalta pe 13.10. s. 14). Viisas mies. Kunnioitukseni! Koen kuuluvani samaan, entisen elämänmenon ihannoijaporukkaan.
Nykyajattelun mukaan kaiketi olen ajan rattailta pudonnut mummeli: en omista televisiota (josta katson kyllä joskus naapuritalossa vanhoja Suomi-elokuvia). Uutisethan tulevat tuoreemmin radiosta, jos haluaa pysytellä ajan virrassa. Toki liian taajaan, joka tuntiko! Lämmitän leivinuunia - ja kas hullunkurista ajatusta: enhän ole koskaan nukkunut uunin päällä - kissat meillä Sunnarin tilalla, 1980-luvulla Keminmaassa, sen paikan omivat. Olen varannut uunin pankon halkoja varten. Siirtelen niitä halkokassista sinne ja sieltä pois, uuniin. Arkiset kotityöt tekevät elämästä juhlan, niin sairaan hölmöltä kuin tuo ehkä kuulostaakin!
Nykyisin minusta jo tv-friikkiys on eräänlaista robotti-elämää. Ja kännykän näpyttely nuoren äidin työntäessä vauvaansa vaunuissa ja tokaluokkalaisten kävellessä koulusta kotiin silmät samanaikaisesti luotuina alas pikku kätösten pitelemään käsipuhelimeen! Aika aikaa kutakin.
Lueskelen ja pureskelen Teppo Virranniemen muistelemaa elämäntarinaa Kitkajärven rannalta palmujen alle. Sankaripoikien sukupolvi 1930-luvulla syntyneet! Yleishavainto: elämän ankaruus ja vastoinkäymiset eivät lannistaneet, vaan innostivat, kannustivat. Ihailtavana esiintyy veljesten keskinäinen sukurakkaus ja etenkin poikien toimissa ilmenevä kaveria ei jätetä -mentaliteetti. Ymmärsinkö oikein?