Sodan jälkeisessä Suomessa tuli koululle aina silloin tällöin vaatepaketteja joita kutsuttiin Rooseveltin eli Amerikan paketeiksi ja niiden sisältö jaettiin köyhille lapsiperheille.
Niin kuin sanottu, Amerikasta tuli apu, siellä uskottiin Suomen kansaan, eteenkin sen jälkikasvuun. Vaikka Suomi sodan jälkeen joutui maksamaan suuria sotakorvauksia, niin usko Suomen elintason kasvuun oli, vaikka oli paljon isiä joilla oli vaikka minkälaista traumaa ja alkoholismia mutta tulevaan sukupolveen kuitenkin uskottiin.
Aloin kaivaa muistiani ja muistan ensimmäisen tapauksen ollessani ehkä noin viisivuotias, kun olin naapurin Keijon kanssa meidän navetan vintillä, johon oli tuiskuttanut lunta mutta lumen alta pilkotti kenkiä. Aloimme heittelemään niitä ja joka heiton jälkeen huusimme saatanan perkelettä. Siskoni Marja-Liisa, joka justiin oli oppinut puhumaan, kuuli tuon meidän noitumisen ja huusi: ”Minä menen sanomaan äidille että kiroatte.”
Keijolla ja minulla tuli kiire tulla alas vintiltä ja juosta pakoon, emmekä pysähtyneet ennen kuin Oulankajoella (2 km) jossa Keijjon isä oli lossivahtina ja talvella hän kasteli jäätä, että se kestäisi tukkiautot. Muuten tämä juoksu oli minun ensimmäinen, mutta selkäsaunalta en kuitenkaan säästynyt kun tulin iltahämärällä kotiin. Oli vielä huono tuuri senkin puolesta, kun ukki, mummi ja äiti oli tuvassa riipimässä lehtiä lampaille kerpuista jotka oli leikattu jo kesällä. Äiti otti yhden vitsan käteensä ja sanoi minulle: ”Housut alas ja äkkiä! ”
Kyllähän minä siinä katselin vuoroin ukkia ja mummia, mutta heidän katseista en löytänyt myötätuntoa ja silloin äiti nykäisi housut alas ja selkäsauna alkoi. Hän olisi antanut enemmänkin, mutta ukki joka oli äidin isä, sanoi päättävällä äänellä että selkäsauna riitti jo.
Aikaa sitten olen unohtanut nämä kengät, joita oli aikamoinen läjä, vai olenko unohtanut?
Aurinko kiersi rataansa ja aloin koulun. Siellä opettajan mies sekä kylän silmää tekeviä
Olivat opettajan yhdessä huoneessa ja jakoivat vaatteita eräästä pahvilaatikosta. Opettaja laittoi meidät lapset jonoon ja saimme itse kukakin vaatteen. En tiennyt kuitenkaan mitä vaatteita me saatiin, mutta minä kuitenkin sain pitkät housut, jotka oli aikamiehelle tarkoitettu. Jaska, opettajan mies oli yksi näitä jakajista. Hän sanoi: ”Sinä Seppo joka olet noin pitkä niin saat nuo housut ja jos ne on liian isot sinulle, niin isällesi ne ainakin sopii.”
( En edes ollut täyttänyt seitsemää vuotta.)
Meni viisi vuotta kun tuli iso pahvilaatikko jonka seitsemännen luokan pojat raahasivat korokkeelle. Alaluokan oppilaat tuli samaan saliin ja vaatteiden jako alkoi.
Yksi Taisto huusi kovalla äänellä, että ne olivat hänelle. Hän muuten keskeytti jaon monta kertaa, koska hänellä olisi pitänyt saada kaikki hänen kokoiset vaatteet, mutta opettaja piti meille kovaa kuria.
Opettaja jakoi vaatteet yksi kerrallaan ja hän ajoi kaikki toiset pois korokkeelta. Siinä työssä meni ensimmäinen tunti ja taisipa siinä mennä vielä toinen ja kolmaskin ennen kun vaatteiden koittelu loppui. Laatikon pohjalla opettaja näki sitten yhden paperin joka oli keskeltä taitettu ja luki ääneen että tämä laatikko oli tarkoitettu Hautakylän Oulangan koululle. Pääsipä siellä jollakin itku mutta ei auttanut muu kuin laskostaa vaatteet hyvin ja pakata ne uudestaan.
Vaikka tämä oli kuinka vaikeaa, niin ne hienot vaatteet, pienimpään riepuun eli nenäliinaan saakka oli jätettävä pois. Muistan tuon takin jonka sain, jossa oli harmaa karvakaulus ja sen pikkupojan puvun jonka sain vietäväksi kotiin pikku-veljelleni Raunolle.
Voi harmi kun minua harmitti, mutta en ole unohtanut tätäkään.
Vuonna 1962 filmattiin Oulangalla elokuvaa jonka nimi on ”Villin pohjolan kulta” ja tuottajien henkilökunta tarvitsi juhannuspyhille parille hevoselle hoitajan. Lupauduttiin pitää hevosista huoli.
Syksyn tultua tuli isokokoinen paketti ja sen lähettäjän nimi oli Tamara Lund, nainen joka oli ottanut siskoni Pirjon hevosen selkään ja oli sen elokuvan pääosassa.
Takaisin asiaan: Niin kuin sanottu tuli se laatikko ja kun avattiin se, niin se sisälsi käytettyjä kenkiä. Se laatikko vietiin sitten aitan vintille, samaan nurkkaan missä ne Amerikan kengätkin olivat.
En tiedä miksi he lähettivät nämä kengät meille. Eikö heillä ollut rahaa maksaa hevosten hoidosta, vai luulivatko he, että meillä oli niin köyhää, että tarvittiin kenkiä? Olihan he nähneet että meillä oli maatila ja että traktori ja autokin seisoivat pihalla.
Tämäkin liittyi tähän ”köyhien auttamiseen.”
Aitassa jossa säilytettiin jyviä, lihaa ja kaikkea muuta rojua, verkoista ja kengistä lähtien vaatteisiin asti, siellä olivat myös ne kengät joita silloin viisivuotiaana heittelin. Muistan vielä sen naisten kiiltävän mustakarvaisen turkinkin, joka roikkui henkarissa.
Näistä paketeista niin moni varmaan meni hyvään tarkoitukseen, mutta meillä ne kengät ja vaatteet jäivät sinne aitan vintille. Ihmettelen miksi vanhempani ei antaneet niitä sellaisille perheille jotka olivat köyhiä ja joilla oli paljon lapsia.
Niitä kaupunkinaisten piikkikorkoisia kenkiä siinä Tamara Lundin paketissa ei äiti voinut pitää ja ne eivät sopineet navettahommiin tai pellolle perunan kaivuun.
Kiittelen amerikkalaisia ja kaikkia muita jotka auttoivat Suomen kansaa. Olen ajatellut tätä. Montako pakettia Neuvostoliitto antoi? Tähän on helppo vastata, ja tästä voi itse kukakin päätellä mitä haluaa.
