Entinen kansanedustaja Niilo Keränen lähes tulkoon vuodatti kyyneleitä Antti Rinteen hyväksi, kun hänen oma puolueensa järjesti tälle vanhalle ay-konkarille lähdön pääministerin paikalta. Niilo ilmeisesti oli pahoillaan, että Katri Kulmuni ja kumppanit vihelsivät Rinteen laulukuoroon. Antin pahaksi onneksi Niilo ei ollut enää häntä puolustamassa juuri nyt, jolloin hän olisi keskustalaisia ystäviä erikoisen kipeästi tarvinnut.
Niilo ylisti ystäväänsä köyhien puolestapuhujaksi. Juuri tämä köyhien ymmärtäminen Antti Rinteen kaatoikin. Hän istui omistajan jakkaralla ja puolusti samaan aikaan lakkoilevia työläisiä. Hän unohti, ettei hän ollut enää ay-mies, vaan työnantajan edustaja. Itse asiassa hän hyppi Sirpa Paateron tontille, ja pani tämän näyttämään hölmöltä.
Paatero uhrattiin, mutta se ei enää riittänyt, Keräsen puolue pani Rinteen menemään.
Antti Rinne ei ollut kasvanut pääministerin mittoihin. Sitä pelättiin jo alunperinkin. Herralla oli aikaisempaa kokemusta Kataisen ja Stubbin hallitusten valtiovarainministerinä ja siinä hän ajautui törmäyskurssille pääministerin kanssa. Silloin hän oli kaikkea muuta kuin sujuva joukkuepelaaja.
Pahat porvarit kyselivätkin, että miten sellainen mies, josta ei ollut valtiovarainministeriksi, olisi nyt pääministeriksi, vieläpä viiden puolueen hallitukseen. Viiden puolueen hallituksen vetäjän on edustettava koko hallitusta eikä pelkästään omaa puoluetta.
Tämä Rinteeltä selvästikin unohtui. Hän oli lausunnoissaan edelleen töksäyttelevä ay-mies, joka päästeli suustaan sammakoita. Mikään diplomatian ihmelapsi tämä jyhkeä ay-juristi ei todellakaan ole.
Nykyaikainen media, joka hätyyttelee pääministeriä joka näkemässä ja vaatii selityksiä ja kannanottoja asioihin, jotka ovat raakileita, tai joihin ei selityksiä löydy, on armoton. Televisio näyttää epävarman, jäykän ja änkyttävän ministerin, joka epätoivoisesti koettaa löytää järjellistä sanottavaa. Koeta siinä näyttää vakuuttavalta, varmalta ja asiat hallitsevalta, ja lausua asioita siinä muodossa, etteivät herkkähipiäiset hallituskumppanit vain vedä herneitä nenäänsä.
Oppositiota ei voikaan miellyttää. Jos sieltä alkaisi aplodeja kuulua, jotakin olisi pahasti pielessä.
Kun katselee Keskustan uutta puheenjohtajaa ja uunituoretta valtiovarainministeriä, tulee mieleen väkisinkin huokaus. Ja hänen pitäisi nostaa Keskusta aallon pohjasta uuteen nousukiitoon.
Antti Rinteen laittaminen katsomoon oli yksi tapa osoittaa, että kyllä vanha kunnon Kepu vielä konstit osaa, eikä ole mikään demareiden kiltti apupuolue. Tämä ”puukkotemppu” tuskin pitkälle kantaa. Muutakin näyttöä pitäisi tulla.
Sen sijaan sosiaalidemokraattien uusi pääministeri ei ole mikään tyttönen, vaan yllättävänkin varmaotteinen nuoruudestaan huolimatta. Median edessä hän esiintyy varsin rauhallisesti ja aidontuntoisesti, ja puhuu selvää englantia. Sanna Marin tuleekin olemaan elämänsä kovimman pyörityksen edessä, olkoonkin, että EU-puheenjohtajuus on jo loppusuoralla. Marinin ilmastoaktivismi eli vihreisiin kallistuminen on minun mielestäni puhtaasti positiivinen asia.
Yllättävän kovaksi pähkinäksi on muodostunut 10 naisen ja 33 lapsen tuominen kotiin al Holin leiriltä. Minä en jaksa ymmärtää, miten 10 naisihmistä on niin hirveä turvallisuusriski, ettei heitä voitaisi tuoda valvotusti kotimaahan. Minusta se on paljon pienempi riski kuin se, että he tulisivat myöhemmin omia aikojaan salaa.
Totta kai he tekivät typerästi, kun menivät kalifaattia rakentamaan Syyriaan rauhallisesta maasta, mutta erehtymätöntä ihmistä ei ole vielä syntynytkään, ja jokaisella pitäisi olla mahdollisuus uuteen alkuun, muualla paitsi politiikassa, jossa ei näemmä armoa tunneta.
