Kuusamolaisten pitkäaikainen lääkäri Ali Ervasti sanoi aikanaan, että jos kuusamolaistaloudesta kuolee isäntä, ei tapahdu mitään erikoista. Emäntä vain lisää työtaakkaansa ja siirtää sitä vähitellen vanhemmille lapsilleen, kun nämä kasvavat. Sen sijaan jos sieltä kuolee emäntä, isäntä on lasten kanssa huutavassa hukassa ja alkaa silmä kovana etsiä uutta emäntää. Mihin venyikään kuusamolaisemäntä silloin, kun miehet ja pojat olivat rintamalla. Ei ihme, että tuon ajan naisista kehittyi toisinaan aika ronskeja ja suorasukaisia. Särki-Anni tuli lääkäriin ja tämä kysyi miehen vointia: ”Miten siellä Kustu jaksaa?” Anni vastasi kursailematta: ”Hyvin, mennä yönä kuoli.” Kuolema oli niin jokapäiväinen vieras, ettei sitä enää paljon voivoteltu.
Kun minä, perheen nuorimmainen itkin, isäni yht´äkkistä kuolemaa, tätini, vainajan sisar, lohdutti minua: ”Mitä tuossa iso mies vollottaa, kuollut, mikä kuollut!” Silloin mokoma huomautus kuulosti lähinnä shokkiterapialta, vähitellen olen tullut huomaamaan, että pula-ajat ja sodat kokenut kuusamolainen nainen oli kovettanut itsensä. Kuolemaa ja onnettomuutta ei auttanut jäädä taivastelemaan, oli käärittävä hihansa ja puskettava eteenpäin.
Tämä ajan nainen ei liioin ottanut stressiä siitä, mitä esimerkiksi naapurit sanoivat hänen tavastaan kasvattaa lapsiaan. Varmasti he jotakin sanoivat, toiset paljonkin. Kun me 10-lapsisen perheen muoskat tulimme kotiin ja kerroimme, että naapurin äitipä teki niin ja niin, vastaus kuului: ”He tekevät niin ja me teemme näin!” Kun sanotaan, etteivät nykyajan naiset ryhdy tekemään paljon lapsia, koska he ovat epävarmoja siitä, onko heistä kasvattajiksi nykyajan mitan mukaan, niin olisikohan tuon ajan naisten itsetunnosta jotakin opittavaa. Malli-isää tai malliäitiä ei ole olemassakaan, sillä kaikki me teemme ja olemme tehneet kasvatuksessa karkeitakin virheitä, ja niin ovat tehneet meidän vanhempammekin. Riittää kun on tehnyt ja tekee parhaimpansa.
Mutta miksi entisajan 50 neliön töllissä vilisti kaksinumeroinen lapsilauma, kun taasen nykyajan yli 200 neliön kaikilla mahdollisilla mukavuuksilla varustetussa asunnossa nyhjöttää yksi pojan reppana ja näppäilee läppäriään? Olen aivan varma siitä, että kysymys on muustakin kuin vanhempien omanarvontunteen puutteesta. Vanhemmilla löytyy energiaa ja viitseliäisyyttä kaikenlaisiin harrastuksiin ja matkustamisiin, jopa hyvinkin kalliiseen elämäntyyliin. Heillä vain ei ole aikaa lapsille, omille pienokaisilleen. Ennen yksi ukko akkansa kanssa raatoi otsa hiessä mukeloilleen leivän ja vaatteet. Nyt molemmat vanhemmat tienaavat, mutta heillä ei ole mahdollisuutta kuin korkeintaan yhteen tai kahteen lapseen, koska ne rajoittavat heidän hienoa ja kallista elämäntyyliään. Olen aivan varma, että kysymys on muustakin kuin omanarvon tunteen puutteesta. Kysymys on siitä, mikä on elämässä tärkeintä minä tai me ja meidän nautintomme vai lapset, jotka kaipaavat huolenpitoamme ja rakkauttamme.
Nykyajan ihmiset, nuoriso etunenässä, on hullaantunut koneisiin, mutta kadottanut tai ainakin kadottamassa yhteyden lähimmäiseensä, toiseen ihmiseen. Sometus on korvaamassa läheiset ja lämpimät ihmissuhteet. Yhteyksien määrä on korvaamassa laadun. Samaan aikaan avioliitoista on tullut kertakäyttötavaraa. Kun ihmiset välittävät enemmän itsestään ja omasta mielihyvästään, kuin lähimmäisestä, pannaan aviosiippa kierrätykseen, ja syöksytään uusiin suhteisiin. Kaikki eivät edes virallista suhteitaan, kun kuvittelevat, että se sitoo liikaa. Ei kyllä näytä nykyisin sitovan. Ihminen on kadottanut kyvyn rakastaa, rakkaudesta puhutaan, ja lauletaan, mutta se on vain tyhjä sana, vailla sisältöä.
Nykyajan ihminen etsii läheisestä ihmissuhteesta hyötyä tai nautintoa, ja luulee sitä rakkaudeksi. Ei se sitä ole. Rakkaus on sitoutumista, toisen kuuntelemista, rakkaus on yhteyttä, valmiutta jopa kärsimään ja uhrautumaan. Useimmat meistä oppivat sen vain kantapään kautta. Toiset eivät halua sitä oppia koskaan, koska pelkäävät uhria, kärsimystä ja sitoutumista. Ilman uhria ja kärsimystä ei ole rakkautta, ja lapset ovat rakkauden hedelmiä. Ja he myös tarvitsevat meidän rakkauttamme. Läheiselle ihmissuhteelle ei mikään vedä vertoja, mutta silloin on oltava valmis antamaan ja uhraamaan. Rakkaus vain ei ole rusinoiden noukkimista pullasta.
Seppo Ervasti