Tulin vuonna 1964 Taivalkoskelle terveyssisareksi, jonka väestövastuualueena oli kolmasosa taivalkosken kunnasta. Se ulottui kirkonkylästä Jokijärven- Piston- ja Polon kylien tiensuuntiin. Omaa työhistoriaani väistämättä väritti alueen ihmisten menneisyys, siellä koetut saavutukset ja menetetyt mahdollisuudet. Ymmärsin, että näiden ihmisten menneisyys määrittää myös heidän tulevaisuuttaan, jossa minä olen myös mukana.
Jokijärvelle rakennetun kirkon siirto Taivalkosken kylään, ja kirkkoon läheisesti kuuluvan Kirkkosaaren hautausmaan sulkeminen, ovat olleet menneisyyden asukkaille ja ennen kaikkea Jokijärven kirkkoa rakentaneille vaikea asia. Terveyssisarena kuuntelin vanhemman väen pettymystä, surua ja jopa vihaa siitä vielä 1960-luvulla. Toivoin, että kirkon siirtoa ja hautausmaan sulkemista voitaisiin käsitellä yhdessä, ja että vielä silloin elossa olevien omaisten hautausmaa kunnostettaisiin. Näin ei käynyt vaan hautamerkit koottiin katoksen alle merkitsemättä niiden sijaintia.
Asutuksen ja väestön määrän lisääntyminen eniten Jokijärven ja Tyräjärven alueella edisti alueen irtaantumista emäseurakunnasta. Tälle alueelle syntyi 1800-luvun alkuun mennessä yli 60 verotaloa. Taivalkosken rannalla oli silloin vain kaksi taloa. Asutuksen voimakas lisääntyminen Pudasjärven emäseurakunnan itäisellä alueella lisäsi myös erilaisten kirkollisten toimitusten tarvetta. Maakirkot ja kinkerit toimivat alueella ja ne tyydyttivät asukkaitten kirkollisia tarpeita. Asukkaat maksoivat emäseurakunnan pappien pitäjänmatkat (vuodessa 6 käyntiä Jokijärvelle).
Kirkon rakentaminen tuli ajankohtaiseksi sillä talot, joissa maakirkkoja pidettiin kävivät pieniksi. Emäseurakunnasta irtautumista aloittelevan itäisen alueen asukkaat esittivät kirkkoa rakennettavaksi Jokijärven kylään ja toista sahan lähelle Taivalkosken kylään vuonna 1841. Kun kävi selväksi, että kirkon anojien enemmistö oli Jokijärvi-Tyräjärvi -alueelta, kuvernööri lähetti sen senaattiin puoltaen sitä lämpimästi. Hän totesi samalla, että ellei senaatti pidä kahden rukoushuoneen rakentamista tarpeellisena, se kuitenkin myöntäisi luvan sen rakentamiseen Jokijärvelle, jossa se olisi keskeisemmällä paikalla.
Pitäjänkokouksessa emäseurakunnan krh. Alcenius esitti, että rukoushuone perustettaisiin Jokijärvelle, jossa oli runsaasti taloja, joten jumalanpalvelusväkeä olisi aina saapuvilla. Taivalkosken kylässä oli silloin vain 3 taloa, ja vähät talot eivät kykenisi myöskään majoittamaan kirkkokansaa suurina kirkkopyhinä.
Valtuutettuina edustajina toimivat metsäkyläläinen Simuna Horsma ja jokijärveläinen Taneli Simonen. Alceniuksen myönteisen kannan kuultuaan nämä isännät lupasivat kyliensä talojen huolehtivan yksin rakentamisesta, jos rukoushuone Jokijärvelle saadaan aikaan ja ”Siihen ei Taivalkosken, Jurmun eikä Sirniön perän apuja tarvittaisi” Samalla he esittivät, että rukoushuoneen tulisi olla niin suuri, että sinne sopisi noin 600 henkilöä. Lisäksi he lupasivat, että rakennuspuita ryhdyttäisiin heti ajamaan yhteisestä jakamattomasta metsästä. Se oli paljon luvattu.
Suuren yli 600 istumasijaa käsittäneen kirkon rakentaminen runsaan 30 talon voimin syrjäiseen erämaahan oli valtava ponnistus, johon jouduttiin pyytämään muitakin kyliä mukaan. Asioiden sujumiseksi ryhdyttiin pitämään säännöllisiä kyläkokousten-nimellä kulkevia kokouksia, joissa pidettiin pöytäkirjaa. Edusmiehinä herastuomari Horsma ja lautamies Simonen johtivat kyläkuntakokouksia, jossa todettiin, että asukkaiden yhteisenä pyrkimyksenä oli itsenäistyminen ja sen symbolina oli oma kirkko.
Eriytyvän itäisen alueen asukkaitten varsinkin jokijärveläisten ja metsäkyläläisten keskuudessa yhteisöllisyys näytti lisääntyvän organisoituneen seurakuntatoiminnan kehittyessä ja toteutuessa heidän omalla alueellaan. Kirkon rakentaminen, rakennuslainojen hoito, katekeetan asuminen ja köyhäinhoito edellyttivät rukoushuonekuntaan kuuluvilta asukkailta, yhteistoimintaa ja sitovia päätöksiä.
Jokijärvelle rakennettiin vuonna 1843 väliaikainen rukoushuone. Se oli kooltaan noin 10 x10 metriä. Jokijärvelle muuttanut pappisvihkimyksen saanut katekeetta Johan Peter Lithovius (1843-1850) ryhtyi siinä lokakuusta 1843 pitämään jumalanpalveluksia. Myöhemmin katekeettana oli Johan Bäckvall (1850- 1853), joka uransa perusteella ehkä tunnetuin ja merkittävin Jokijärven papeista. Katekeetta Carl Otto Tenlen (1853- 1858) aikana rukoushuonekunta ryhtyi 1856 anomaan kappeliseurakunnan oikeuksia. Senaatti antoi vuonna 1858 myönteisen päätöksen Jokijärven kappeliseurakunnan perustamisesta.
Lithoviuksen (1843-1850) ollessa Jokijärven katekeettana toteutui vuosikausia kestänyt kirkon rakentaminen Jokijärven rannalle vuosina 1847 - 1848. Tästä tunnetun arkkitehdin Anders Granstedtin suunnittelemasta Herran huoneesta tuli suurenmoisen komea, korkeakattoinen, uusklassisia tyyli-ihanteita noudattava ristikirkko. 600 istumapaikkaa käsittävä kirkko rakennettiin Hiltusenniemeen eli vastapäätä Kirkkosaaren hautausmaata. Kirkkoon oli tarkoitus myös hankkia kirkonkellot, joiden soidessa sen kaiku yltäisi veden yli Kirkkosaareen. Pudasjärveltä siirtynyt katekeetta piti jumalanpalveluksia ensiksi väliaikaisissa tiloissa ja sitten uudessa kirkossa.
Kirkon valmistuttua Jokijärven rukoushuonekunta haki kappelikunnan oikeuksia ja saikin ne vuonna 1858. Oma kappeliseurakunta ja merkitsi uudenlaisen, organisoituneen yhteisöllisyyden alkamista erämaassa Pudasjärven emäseurakunnan itäosassa. Kappeliseurakunta oli pinta-alaltaan kolmasosa emäseurakunnan pinta-alasta eli lähes 3500 km2
Jokijärven kappeliseurakuntaan määrättiin Jokijärven, Polojärven, Tyräjärven, Metsäkylän, Koitijärven, Koston, Loukusan, Jurmun, Taivalkosken ja Kynsiperän kylät. Alue on sama kuin nykyisen Taivalkosken seurakunnan alue, paitsi että siihen tuolloin kuuluneet Sirniön ja Kynsiperän alue liitettiin vuonna 1908 perustettuun Posion seurakuntaan. Kylät maksaisivat kappalaisen palkan ja saivat palkkaukseen aluksi avustuksena 150 ruplaa vuodessa eli entisen katekeetan vuosipalkan verran.
Kun Jokijärvi senaatin päätöksellä erotettiin Pudasjärven seurakunnasta omaksi kappeliseurakunnaksi, vastarakennettu 600 istuinsijaa käsittävä rukoushuone muuttui kappelikirkoksi. Kappeliseurakunta sai itse valita pappinsa ja päättää asiansa kappelikokouksissa. Se oli muuten itsenäinen, mutta ylin kirkollinen viranomainen oli vielä Pudasjärven kirkkoherra ja talojen oli osallistuttava hänen palkkaukseensa ja pappilansa ylläpitoon.
Jokijärven rukoushuonekunnalla ja kappeliseurakunnalla oli oma pappi aina vuoteen 1862 saakka, jolloin alkoi 14 vuotta kestänyt papiton aika. Pudasjärven papisto hoiti siis jälleen Jokijärven kappeliseurakunnan toimintoja.
Kun vuonna 1865 annettiin asetus kunnallisesta itsehallinnosta maaseudulla, myös Jokijärven kappeliseurakunnalla oli velvollisuus erottaa maallinen ja hengellinen hallinto toisistaan ja perustaa kunnalliset elimet, kuntakokous päättäväksi ja kunnallislautakunta valmistelevaksi ja toimeenpanevaksi elimeksi. Kunnallishallinto oli pantava toimeen viimeistään kolmen vuoden kuluessa asetuksen antopäivästä, eli takaraja oli 6.2.1868. Jokijärven kunta syntyi yhtä aikaa Kuusamon ja Pudasjärven kanssa eli vuoden 1868 alussa.
Jokijärvellä Väisäsen eli Hiltusen talossa huhtikuussa 1868 pidetyssä kokouksessa kunnan esimieheksi valittiin talollinen ja saarnaaja Antti Päätalo eli Mäkelä Jokijärveltä.
Jokijärven kunnallislautakunnan puheenjohtajaksi määrättiin ruotsalaissyntyinen sahanhoitaja Herman Norblad (1868- 1872), joka ennen pitkää väsyi kulkemaan Jokijärvellä tehtävää hoitamassa. Myös hänen seuraajansa kyllästyi monipäiväisiin kunnan asioiden hoitamiseen Jokijärvellä asioita jankkaavien kiireettömien isäntien kanssa. Hän totesi, että Taivalkosken kylä oli monin verroin sopivampi ja edistyksellisempi kirkonkylän paikka.
Esitys kirkon ja kirkonkylän siirrosta
Niinpä Norblad yhdessä khr Hällforssin ja nimismies Gummeruksen kanssa esittivät vuonna 1875 hankkeen kirkon ja samalla seurakunnan ja keskuksen siirtämiseksi Taivalkoskelle. Hanketta tukivat Jokijärven kappeliseurakunnan keski- ja länsiosien talolliset.
Lestadiolaisella herätysliikkeellä oli vahva kannatus Jokijärvellä. Ristiriita kirkon papiston ja liikkeen johtajien välillä kärjistyi ja jokijärveläiset syrjäytettiin. Seurakuntalaiset Jokijärvellä olivat tyrmistyneitä kirkon siirtoajatuksesta.
Monien valitusten ja riitelyn jälkeen senaatti määräsi huhtikuussa 1877 kirkon siirrettäväksi Taivalkoskelle. Kirkko purettiin ja hirret vedettiin kymmenillä hevosilla talvella 1877-78 Taivalkoskelle ja kirkon mukana myös kirkonkylä siirtyi.
Tämä ei riittänyt vielä, sillä vuonna 1878 pantiin senaattiin anomus itsenäisen Jokijärven kappeliseurakunnan muuttamisesta oman kirkkoherran johtamaksi Taivalkosken seurakunnaksi eli myönteinen päätös saatiin 27.9.1879.
Sekä Jokijärven seurakunnan että Jokijärven kunnan nimet vaihtuivat edellisen päätöksen mukaisesti. Taivalkosken seurakunnaksi 1879 ja Taivalkosken kunnaksi vuonna 1885.
Jokijärven kappeliseurakunnan syntyyn keskeisesti vaikutti itäisen alueen maantieteellinen sijainti ja suotuisat olosuhteet, saamelaisten läsnäolo ja yhteistyökyky, alueelle pappien toimesta tuodut kirkolliset toimitukset sekä alueen ihmisten mieliin aikojen kuluessa vahvistuneet tärkeät itsenäisen seurakunnan symbolit. Niitä olivat oma kirkko, hautausmaa ja pappi sekä seurakunnan itsenäisyyttä ilmentävä oma nimi.
Nämä olivat toteutuneet ja niistä nouseva tyytyväisyys kohtasi 1870 luvulla Jokijärven suunnan asukkaissa lähes kaikki menetettyinä. Epäoikeudemukaisena ja riistona koettiin kirkon siirto, päätökset, joissa Jokijärven kappeliseurakunnan nimi muutettiin Taivalkosken seurakunnaksi ja Jokijärven kunnan nimi vaihtui Taivalkosken kunnaksi, tapahtui lestadiolaisuuden ja kirkon eriytyminen, Kirkkosaaren hautausmaan sulkeminen ja hautamerkkien suunnittelematon poisto haudoilta.
Perinnetieto kertoo, että jokijärveläisten kirkkopolku ”Maalikylään” umpeutui kirkon siirron myötä 20 vuodeksi. Samaan aikaan lestadiolaisuus kasvoi alueella, papiston ja liikkeen välinen kanssakäyminen ja myös liikkeen sisäiset riidat hajottivat ja olivat usein yhteisöllisyyttä rikkovaa ja syviä säröjä jättäviä. Nämä ja varsinkin hautausmaan sulkeminen ja kirkon siirto ovat olleet Jokijärven erämaakirkon rakentajille vaikeita asioita, joiden yhteisöllinen läpikäyminen ei ole toteutunut. Kunnan ja seurakunnan on yhteistyössä syytä käsitellä vielä tätä vaiettua ajanjaksoa muuttamalla se kuntalaisille yhteiseksi jopa yhdistäväksi muistoksi. Yhteenkuuluvuus ja paikallinen osallistuminen voivat kulkea edelleenkin käsi kädessä ja kasvattaa yhteisöllisyyttä yksilön ja yhteiskunnan voimavarana.
Jokijärven kirkon 170-vuotisjuhlassa 30.9.2018
Lähteitä: merkitty alkuperäiseen tekstiin)
