Tiedäthän, kun kymmenestä eri tuutista tulee ohjeita siihen miten elämästä selviää parhaiten hengissä. Youtubessa personal trainer suosittelee harjoittamaan lihaskuntoa vähintään kolme kertaa viikossa, vastaanotolla lääkäri ohjeistaa pitämään vain yhden herkuttelupäivän viikossa, liikkeessä myyjä kertoo lakanoiden optimaaliseksi pesemis-väliksi kaksi viikkoa, lehdessä asiantuntija kirjoittaa venyttelyn tärkeydestä ja koulussa opettaja muistuttaa kunnon yöunien merkityksestä.
Käytännössä elämä pyörii tietenkin hieman eri tavalla kuin teoriassa. Totuus on se, että illan vapaina tunteina pitäisi ehtiä tehdä muutakin kuin heilutella puntteja, sokerinhimo haittaa keskittymistä, lakanoiden vaihtaminen ei kiireen keskellä käy mielessäkään (venyttelystä puhumattakaan) eikä nukkumaan kaiken häslingin jälkeen ehdi ennen puolta yötä. Tällaista elämää elävä ihminen saattaisi todeta, että “asiantuntija on hyvä ja hyppää itse tähän arkeen näyttämään miten jostakin venyttelystä on mahdollista tehdä jokapäiväinen rutiini kun kone vetelee jo nyt viimeisiään”.
En itse elä kyseisessä todellisuudessa, ainakaan tällä hetkellä ja olisi helppo sanoa seuraavaa: “Punttien heiluttelu ei vie kuin kymmenen minuuttia, sokerinhimosta on mahdollista hankkiutua eroon, lakanoiden vaihtaminen muistuu kätevästi mieleen kun puhelin siitä piippaa, nukkumaan ehtii ajoissa kun keskittyy olennaisiin asioihin ja yksi venyttelypäivä viikossa on parempi kuin ei mitään”.
Tällainen kommentti vähättelee ja nostaa tunteet pintaan. “Eihän tuo rään-kaivaja tiedä minun elämästäni mitään, kokeilisi ensiksi itse ja tulisi sitten sanomaan”. Filosofisen ihmisen mielessä saattaisi myös tämän jälkeen pyörähtää ajatus: “Hetkinen. Jos puheet ovat potaskaa, eikö niiden tulisi mennä suoraan toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos? Miten on sitten mahdollista, että puolessa välin matkaa ne saavat aivot sauhuamaan raivosta?
Minulla saattaa olla tähän vastaus. Liikunta-alalla tuttuja fysiologisia termejä käyttäen kuvailisin asiaa seuraavasti: korvien välistä löytyvät reseptorit ovat aktivoituneet eli ne ovat vastaanottaneet jotain niille tarkoitettua informaatiota. Nämä reseptorit ovat nimeltään tunne-reseptoreja ja vasemmasta korvasta sisään tulvinut informaatio on sisältänyt jonkin verran totuus-nimisiä viestimolekyylejä.
Se, millaisen reaktion totuus-niminen viestimolekyyli tunne-reseptoreissa aiheuttaa, riippuu niiden ohjelmoinnista.
Positiivisesti ohjelmoidut reseptorit vastaanottavat viestimolekyylin ja lähettävät siitä eteenpäin positiivisen version aivoille. Yksi reseptoriin kiinnittynyt totuus-viestimolekyyli saattaisi siten välittää aivoihin seuraavanlaisen viestin: “Selaat 20 minuuttia joka päivä Instagramia. Minulla on idea. Entä jos vaihtaisit puolet tästä ajasta lihaskuntoharjoitteluun? Silloin et menetä mitään tärkeää, mutta ehdit joka päivä tehdä tehokkaan treenin! Eikö olekin mahtavaa?”
Negatiivisesti ohjelmoidut reseptorit taas vastaanottavat viestimolekyylit ja lähettävät siitä eteenpäin negatiivisen version aivoille. Yksi reseptoriin kiinnittynyt totuus-viestimolekyyli saattaisi siten välittää aivoihin seuraavanlaisen viestin: “Eihän tuo rään-kaivaja tiedä minun elämästäni mitään, ei minulla ole tuollaiseen aikaa. Kokeilisi ensiksi itse ja tulisi sitten sanomaan”.
Totuus-viestimolekyyli on muuttumaton. Tunne-reseptorit sen sijaan ovat muokattavissa eli voimme ohjelmoida ne tarvittaessa uudestaan joko positiivisella tai negatiivisella ohjelmalla. Olen käyttänyt kumpaakin ja huomannut, että positiivinen ohjelma on huomattavasti parempi.