Luullakseni yksi varmimmista iän karttumisen merkeistä on nuoruuden aikana tapahtuneiden asioiden haikeansuloinen muisteleminen. Olen viime aikoina palannut muistoissani usein ensimmäiseen viettämäämme koulun joulujuhlaan Soiviossa, Kuusamossa.
Olimme tulleet Kuusamon Soivion kaksiopettajaiselle kansakoululle elokuussa 1955 parikymppisinä, kokemattomina, taitamattomina vastavalmistuneina opettajina.
Jännittyneinä, jopa pelokkainakin olimme aloittaneet koulutyön. Veikko opetti neljännestä seitsemänteen luokkien ”isoja” oppilaita, minä koetin selvitä ykkösestä kolmanteen luokkien pienten oppilaiden opettamisesta lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan. Työ oli rankkaa, mutta onneksi olivat myös laulutunnit opetussuunnitelmassa! Niitä käytettiin!
Oli pidetty ensimmäinen johtokunnan kokous. Sen jäsenet olivat osoittautuneet leppoisiksi, kannustaviksi maalaismiehiksi, erityisesti johtokunnan puheenjohtaja, Ville-isäntä, osasi olla meille vasta-alkajille kerrassaan turvallinen ja rohkaiseva työtoveri.
Lapset olivat hieman varautuneita ja totisia, mutta herttaisia, hyvätapaisia ja innokkaita koulukkaita. Työ lähti hyvin alkuun.
Näin vierähti syksy, ja alkoi jo joulu lähestyä. Koululla aloitettiin joulujuhlaohjelmien harjoittelu. Joululaulut kaikuivat luokista. Niitä oli ollut hauska opettaa ja opetella, sillä lapset olivat lähes laidasta lukien hyviä laulamaan. Tonttu- ja keijuleikit olivat aluksi melkoista kompurointia ja tömistelyä, mutta vähitellen rytmi alkoi selvitä ja lopulta leikkijät osasivat jopa sipsuttaa – mitä nyt vähän... Pieni näytelmäkin vuorosanoineen alkoi sujua, ja hiljalleen opettajien epätoivo lientyä toiveeksi kaiken onnistumisesta.
Oma keittiömme oli ollut jo viikkoja varsinainen puvustamo. Punaisesta kreppipaperista syntyi komeita tonttulakkeja, ja keijut saivat valkoiset viehkot hameet leikkien puvustukseen. Hämmästelin mielessäni Veikon näppäryyttä ja nopeutta neulan ja langan käytössä. Ehkä minulla oli taipumusta takertua lillukanvarsiin, olin siksi hitaampi, kun hän taas harppoi reippaasti niiden yli.
Juhla päätettiin aloittaa tietysti jouluevankeliumilla. Olimme sopineet pyytävämme tähän tehtävään jo aiemmin mainittua Ville-isäntää, arvostettua ja sydämensivistynyttä koulun johtokunnan puheenjohtajaa. Postireissulla oli Veikko ja Villelle puhunut asiasta ja tämä oli arvostanut tehtävää kovasti!
– Mutta kun minulla on paha astma, en kykene lukemaan tukehtumatta pitkää Jeesuksen syntymäkertomusta. Jos joulujuhlapäivänä on kova pakkanen, en pysty tulemaan koko juhlaan. Pyytäkää evankeliumin lukijaksi jotakuta muuta.
Kuultuani Ville-isännän terveiset sanoin Veikolle:
– Kun hän ei tähän tehtävään voi lupautua, on sinun astuttava hänen tilalleen. Evankeliumi on tärkein asia koko juhlassa, jonkun on se kuulijoille luettava.
Hetken harkittuaan Veikko myöntyi.
Juhlapäivä koitti. Väkeä alkoi tulla, ja ennen pitkää luokka oli täynnä yleisöä viimeistä seisomapaikkaa myöten.
Vetonaulana olimme me, kaksi uutta opettajaa. Väki oli tullut katsomaan minkälaisia kummajaisia koululle tällä kertaa oli tullut. Jäisivätköhän nuo pitemmäksikin ajaksi vai lähtisivätkö keväällä oitis pois, niin kuin edelliset opettajat olivat kahdeksan vuoden ajan tehneet? Siinä me seisoimme arvioitavina ja tunsimme itsemme kovin köykäisiksi vakaiden kyläläisten edessä.
Aloitimme juhlan. Veikko luki varmalla äänellä jouluevankeliumin. Väki kuunteli tekstiä hartaan hiljaisena. Kun sitten Enkeli taivaan -virsi kajahti, se todella kajahti. Vaistomaisesti silmäni sinkosivat viisi metriä yläpuolellamme siintävää kattoa kohti. Kohosiko se? Varisiko sieltä sahamuhia niskaamme?
Lehtomannisesta olivat tulleet Mannisen veljekset, Janne, Arvi, Aarne ja Lenne perhekuntineen, kaikki komeaäänisiä laulajia, ja koulua ympäröivien talojen väet, joiden emännät ja tyttäret lauloivat kauniisti puhtailla, heleillä sopraanoäänillään.
En ollut ennen enkä jälkeenpäinkään saanut osallistua niin sydämelliseen jouluvirren veisuuseen kuin silloin kauan, kauan sitten Soiviossa.
Muu ohjelma seurasi hilpeämmissä merkeissä. Kreppipaperi ei ollut parasta mahdollista materiaalia jäykän taipumattomuutensa vuoksi. Tonttulakit singahtelivat leikin tiimellyksen aiheuttamassa ilmavirrassa jonnekin, mutta se ei menoa haitannut.
– Jos tonttulakki putoaa, antakaa sen mennä. On niitä paljaspäisiäkin tonttuja olemassa, jopa kaljuja, lohduttelin leikkijöitä jo etukäteen.
Keijujen leikkivuoro kyllä kuultiin. Paperihameista lähti melkoinen kahina, kun pikkutytöt sipsuttivat leikkiänsä esittämään.
– Siunattu kreppipaperi! Sen ansioista tontut näyttivät tontuilta ja keijut keijuilta. Sadun maailma oli avannut ovensa lapsille!
Joulupukkikin tuli ja jakoi kaikille lapsille, myös yleisön joukossa oleville, pienet paperipussit, joiden kätköistä löytyi tuore rusinapulla, tuoksuva omena ja muutama karamelli.
Nykyajan lapset eivät osaa kuvitellakaan kuinka arvostettuja tällaiset pienet lahjat olivat sen ajan lasten mielestä. Ei silloin pullaa saatu joka päivä, omenista ja karkeista puhumattakaan.
Todistusten jaon jälkeen laulettiin vielä tuttu adventtivirsi, ja väki alkoi solua pihalle ja sieltä kotimatkalle.
Sammuttelimme kynttilät ja kohta me kaksi seisoimme tyhjässä luokassa väsyneinä mutta onnellisina, kuten kulunut sanonta kuuluu.
Pienistä kommelluksista huolimatta ensimmäinen joulujuhlamme oli mennyt hyvin.
Pitkä ura opettajana tuotti monen monta joulujuhlaa, mutta ei niin onnellista ja aitoa iloa henkivää, kuin se ensimmäinen Soivion vanhassa koulurakennuksessa vietetty juhla aikanaan oli. Kiitokseen oli silloin ja on taas tänäpäivänä aihetta!