Kuorolauluharrastuksen kulta-aikaa Suomessa elettiin 1900-luvun alussa, kun kansa etsi juuriaan ja identiteettiään nopean teollisen läpimurron jälkeen. Silloin seurakunnan lukkarin/urkurin velvollisuuksiin kuului kutsua laulukuoroihin ihmisiä. Näin Taivalkoskellakin, jossa kirkkokuorotoiminta sai alkunsa jo ennen talvisotaa eli 80 vuotta sitten.
Kirkkokuorolaiset tekevät seurakunnassa merkittävää vapaaehtoistyötä. Niiden saama huomio vapaaehtoistyönä on kuitenkin vähäinen verrattuna esim. diakoniaan, lähetykseen ja kirkon kasvatustyöhön.
Kirkkokuorolaisille tärkeä vapaaehtoinen palvelustehtävä on osallistuminen jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Jumalanpalveluksen opas toteaa sattuvasti kirkkokuoron asemasta ja tehtävästä jumalanpalveluksessa: ”Kuoro on osa yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontunutta seurakuntaa. Sen olennainen tehtävä on kanttorin avulla johtaa ja tukea seurakunnan kaikkea yhteisesti tapahtuvaa ilmaisua, erityisesti virsi- ja messulaulua. Kirkkomusiikin ydin on jumalanpalvelusmusiikissa, joka tuotetaan ja kuunnellaan kirkossa.
Kirkkokuorotoiminta ei ole kuitenkaan pelkkää harrastusta, sen motiivit ovat paljon syvemmällä. Kyseessä on sosiaalinen verkosto, johon kytkeytyy kuorolaisen omaa henkilökohtaista uskon elämän hoitamista. Kuorossa tapahtuu sosiaalista kanssakäymistä ja kokemus yhteisöllisyydestä todentuu kuorolaisissa me-henkenä.
Seurakunnat ohjeistettiin viime vuosisadan alussa siihen, että kirkkokuoron aluepanijana, kokoojana ja esityksien ohjaajana on oltava kanttori. Ennen kuin ensimmäinen kirkkokuorolaulua ohjaava kanttori saatiin Taivalkoskelle, seurakunnan lukkarin virkaa hoiti Elias Partanen suntion toimensa ohella vuoteen 1928 saakka. Hänen jälkeensä lukkari-urkurin virkaan valittiin Toivo Johannes Tuppurainen, joka hoiti tehtävää vuoteen 1932 saakka.
Taivalkosken seurakuntaan juuri valmistuneeseen kirkkoon palkattiin ensimmäinen kanttori vuonna 1933. Hän oli kanttori-urkuri Matti Kaasalainen, jonka tehtäviin kuului kirkkokuorotoiminnan alullepano. Hän hoiti tehtävää sota-ajan vuosien yli aina vuoteen 1947 saakka eli noin 14 vuotta. Kanttori Kaasalainen asui alkuvuodet Salli Granlundin lapsuudenkodissa ja näin Sallikin kutsuttiin jo koululaisena kirkkokuoroon laulamaan ”Hoosiannaa” kirkon juhlapyhinä.
Kuorotoiminta oli katkolla sota-aikana, koska kuoronjohtaja kuten väestökin joutui lähtemään evakkoon jopa kaksi kertaa. Taivalkosken seurakunnan historiassa järkyttävin, mieleenpainuvin ja samalla väestöä eheyttävä, - yhteisvastuutunnetta ja uhrimieltä nostattava tapahtuma kirkossa koettiin talvisodan päätyttyä vuonna 1940.
Vielä kuoltuaankin he puhuvat; Näin kirjoitti Taivalkosken kirkkoherra Aatto Koivisto jäähyväiskirjoituksessaan seurakunnalle : ”On sunnuntai, 31.3.1940. Kirkon alttarilla on 19 valkoista arkkua. Siinä lepää taistelunsa taistellut Enzio Vaalamo ja hänen joukkueensa, joka tuhoutui Kuhmossa 4.2.1940. Vasta nyt välirauhan (15.3.1940) tultua saatiin vainajat kotiseudulle hautaan saatettavaksi”.
Vain osa omaisista pääsi kirkkoon, sillä pääosa seurakuntalaisista oli vielä evakossa mm. Kuivaniemellä. Seurakunnan alueella oli edelleen armeijan joukkoja erinäisiä linnoitustöitä suorittamassa. Kanttoria ei ollut, mutta oli Vaalamon lanko, urkuri ja säveltäjä Vilho Siukonen. Hän oli saanut paikkakuntalaisista kirkkoherra Koiviston tuella ja eri joukko-osastoista kokoon kuoron, joka lauloi kirkossa ensiesityksenä hänen oman sävellyksensä ”Oi Kaanaanmaa”.
Ja kirkkoherra Koivisto kirjoittaa edelleen: ….Kirkossa on tuskin ainoatakaan kuivaa silmää. Papin toistamat yhdeksäntoista kertaa samat elämän ja toivon sanat arkuille, joissa jokaisessa oli omainen, ystävä, naapuri, ja joilta niin monilta jäi suuri perhe. Eivät hekään olisi elämäänsä antaneet, vaan se otettiin. Heitäkin painoi huoli kodista ja lapsista. Mutta emme me tänäkään päivänä aavistaneet, kuinka usein saisimme kallista uhria tähän veljeshautaan saatella. Suomi on sankarihautojen maa.”
Laulu ”Oi Kaanaanmaa” toistaa meille tänäkin päivänä niitä elämän ja toivon sanoja, jotka Taivalkosken seurakunnan historiasta ovat jääneet surumielisinä soimaan.
Ja silloin seurakunnan 140-vuotisen historian aiempien säröjen keskeltä nousi kukkaansa yhteisöllisyys seurakuntalaisten selviytymistä vahvistamaan ja samalla se oli myös kirkkokuoron historiaa. Sitä oli myös yhteistyö, kun palaneen kirkon paikalle rakennettiin uusi pyhättö ja sitä oli lähtö evakkoon, evakkokokemukset sekä kirkon viimeinen palvelu sodassa kaatuneille.
Sankarihautausmaata vartioi nyt Yksinäinen Sotilas mutta siellä lepääviä ei ole unohdettu. Seurakuntatalon seinällä olevat nimiluettelot kertovat jälkipolville uhrauksesta isänmaan, kotiseudun ja omaisten puolesta. Yhteisöllinen ajatus tästä toteutuu yhdistäen kirkossakävijöitä ja jumalanpalvelukseen osallistuvia sekä kirkkokuoro omalta osaltaan tätä seurakunnan 140 -vuotishistoriaa.
Sota-ajan päätyttyä Taivalkosken seurakunta sai uuden pitkäaikaisen komeaäänisen kanttorin Robert Makkosen vuonna 1948. Hän organisoi heti kirkkokuoron. Organisointi tarkoitti kirkkokuorotoiminnan virallistamista ja ko. toimikunnan perustamista kirkon organisaatioon. Toimikunta laati suunnitelmat kirkkomusiikin toteuttamiselle ja kehittämiselle.
Kanttori Robert Makkonen edusti vanhakantaista kuoronjohtajaa. Hänen aikanaan kirkkokuoroon liittyi paljon opettajajäseniä. Hän perusti myös mieskuoron, joka esiintyi kirkossa juhlapyhinä.
Kanttori Esa Tyni aloitti 1990 luvulla kanttori Makkosen siirryttyä eläkkeelle. Tyni oli johtaja, joka kuunteli kuorolaisia, antoi tilaa toiveille, kannusti yksilöllisesti ja vahvisti kuoron esiintymiset jumalanpalvelusta tukevina laulajina.
Kiitos myös nykyisille kanttoreille Marjutille ja Emmille vuorovaikutteisesta työtavasta ja kuorolaisten kuuntelemisesta. Kiitoksen voimme antaa myös varakanttorille Teuvo Puolakanaholle, joka vuosikausia on ollut tarvittaessa johtajanamme.
Laulaminen Taivalkosken kirkkokuorossa yli 40 vuoden ajan, edustaa minun yksilöllistä historiaani ja kokemusta kuorolaulun merkityksestä elämässäni. Osallistuminen kuoroharjoituksiin viikoittain on joskus tuntunut tahmealta, mutta sitten kun on taas laulettu yhdessä, siinä tuntee vahvaa yhteenkuuluvuutta ja me-henkeä. Joskus laulettu melodia tarttuu korvaan, siunaa ja saattelee uneen. Ikääntyessä äänenhuollon merkitys on myös korostunut. Tähän aikajaksoon on kuulunut kuoronjohtajia, joiden merkitys kuorossa laulamiselleni on ollut tärkeä.
Kuorolaulu pohjautuu ennen kaikkea vuorovaikutukseen. Vuorovaikutusta on kuoronjohtajan ja laulajien välillä, laulajien välillä keskenään sekä kuoron ja yleisön välillä. Vuorovaikutus yleisön kanssa on erityisen tärkeää, koska sanat ja musiikki onnistuessaan koskettamaan niin laulajan kuin kuulijankin tunteita, luo pohjaa kirkon sanomalle kuulijoiden sydämissä.
Viestinnän välineenä on siis musiikki ja sen ilmaisu. Ihmisen mieli ja sydämen sykekin reagoivat eri tavoin kuunneltaessa tai laulettaessa erityyppisiä tunneskaaloja sisältävää musiikkia. Näin kehoa ja mieltä rauhoittava musiikillinen toiminta laskee ihmiseltä myös stressihormonitasoa.
Kuoroasulla on haluttu myös vuorovaikutteisesti viestiä kuulijoille musiikin sanomaa kirkossa. Tosin laulajat eivät näy kuuntelijoille urkuparvella laulaessaan. 1990-luvulla kuorossa keskusteltiin esiintymisasusta. Naisille tilattiinkin kirkollisväriä korostavat puvut valkoisella kaulurilla.
2000-luvulla myös miesten paita hankittiin samanvärisenä. Naisten asuissa ovat vaihdelleet myös huivit, joiden värit ovat seuranneet kirkollisia teemoja. Joskus kansallispuvut ovat korostaneet myös kirkollisen juhlan luonnetta.
Väitöstutkimukseni yhteisöllisyydestä Koillismaalla todentuu myös kirkkokuorolaisessa yhteisössä. Kuorolaisten kokemaan tyytyväisyyteen ei vaikuta vain itse yhteisö vaan säännölliseen tapaamiseen liittyvä samoin ajattelevien joukko, sosiaalinen verkosto ja oma motivaatio sekä näiden välillä vallitseva vahva vuorovaikutus. Kirkkokuorossa on kysymys me-hengestä ja kuorolaisten kokemasta yhteishengestä, yhteisöllisyydestä, jossa ei luokitella kuorolaisten poliittista-, lestadiolaista-, körttiläistä- tms. taustaa. Kuorolaisina olemme kristittyjä, kansankirkon jäseniä. Yhteisölliset voimavarat ja yksilöllinen tyytyväisyys syntyy jos kuorolainen kokee tässä ryhmässä olevansa hyväksytty ja arvostettu jäsen. Kun kuorolainen kokee kuuluvansa ”meihin” eli kuoroon, joka on innostunut samasta asiasta ja myös tämän henkilön mukana olosta, se on tämän inhimillisen toiminnan kaikkein eniten voimavaroja antavista ja palkitsevista kokemuksista ja yhteisöllisyydestä. Tästä myös uudet laulajat löytävät voimavaraa elämälleen ja motivaation toimia vapaaehtoistyössä seurakunnassa.
