Luettuani Matti Kyllösen kirjoituksen suomalaisista Isis-naisista ja Suomen suhteista ulkomaailmaan, tulin suorastaan hilpeälle tuulelle. Mieleeni tuli etsimättä Aleksis Kiven Jukolan veljesten suuhun panema laulu: ”Metsän poika tahdon olla, sankar jylhän kuusiston, Tapiolan vainiolla karhun kanssa painii lyön, ja maailma unholaan jääköön.”
Matti uskoo vakaasti, että Suomi ei tarvitse muita maita, ei heidän apuaan, ei myötätuntoaan, ei mitään. Sen on paras olla vain yksinään. Yksinäänhän se aikoinaan 1939 otti vastaan myös ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen. Silloin se pystyi hoitelemaan vielä puoli miljoonaa venäläistä, mutta nyt 10 suomalaisnaista, jotka ovat höyrähtäneet islamiin, ovat jo liian suuri turvallissuuriski. Voi aikoja, voi tapoja! Onko talvisodan sankareiden lapsista ja lastenlapsista tullut pelkkiä vellihousuja, kun eivät pientä naisporukkaa pysty hoitelemaan?
Matti ei kanna huolta siitä, että Suomi on noin 70 prosenttisesti riippuvainen ulkomaankaupastaan, toisin sanoen, mikäli rajat pannaan kiinni ja ulkomaankauppa minimiin, elintasomme tipahtaa reippaaseen puoleen nykyisestään. Matin ihanne taitaa olla Donald Trump, joka on urhoollisesti, vastoinkäymisistä välittämättä rakennellut tullimuureja muihin valtioihin ja potkinut pellolle väärän värisiä ihmisiä. Amerikka on vain ihan toista kuin pikkuinen Finlandia. Sillä on armeijaa, millä mellastaa ympäri maailmaa, ja sillä on markkinoita omalle tuotannolle riittämiin.
Suomi luo kahdenvälisiä suhteita eurooppalaisiin suurvaltoihin, Britanniaan ja Ranskaan, koska se haluaan varmistaa jonkunlaisen selkänojan, mikäli vielä kerran vaara uhkaa idästä. Myös puolustusyhteistyö Ruotsin kanssa on palvellut samaa tarkoitusta. Suoraan Natoon liittymistä koetetaan välttää, ettei turhaan ärsytetä Venäjän karhua. Ajatus, että itärajamme olisi samalla Naton itäraja Venäjää vastaan, ei vaikuta kovin houkuttelevalta. Meidän presidenttimme ei selvästikään luota Amerikan apuun, eikä siihen ole luottamistakaan. Mihinpä Eurooppa enää vihollista tarvitsee, kun on Trumpin kaltainen ystävä?
Matti sanoo, ettei Suomella ole mitään asiaa Afrikkaan. Missähän maailmassa hän kuvittelee elävänsä? Jos emme tee palveluksia toisille valtioille, on turha odottaa heiltä myötätuntoa ja palveluksia silloin, kun sitä tarvitsemme. Sitä paitsi, mikäli Afrikka pysyy köyhänä ja surkeana, ei siitä ole meillekään mitään hyötyä, mutta jos se saadaan nousemaan, se on meidänkin tuotteillemme hyvä markkina-alue. Ja ennen kaikkea Afrikan vaurastuminen on tehokkain lääke kiihkoislamismia vastaan, joka nimenomaan kytee köyhyydessä.
Maapallon kiihtyvä lämpeneminen ja napajäätiköiden armoton sulaminen sekä merenpinnan nousu ovat kylmä, tai oikeammin kuuma, tosiasia. Matti ei tietystikään sitä tunnusta, mutta tuo asiahan ei siitä miksikään muutu. Tämän lämpenemisen torjuminen vaatii kansainvälistä yhteistyötä. Trumphan on tuostakin yhteistyöstä ulkona, vaikka Amerikka itse jo selvästi kärsii ilmaston lämpenemisen seurauksista.
J.W. Snellman sanoi aikanaan, että Suomen on turha luottaa omiin voimiinsa. Sen paras turva on sivistyksessä. Kansainvälinen yhteistyö on osa tätä sivistystä, sillä umpioituminen merkitsee vuorenvarmaa taantumista. Siitähän Pohjois-Korea ja Venetsuela ovat loistavimpia esimerkkejä. Rauhanomainen yhteistyö joka suuntaan on viisautta, ja myös paras tae rauhalle.
Mutta Matti ansaitsee kiitoksen kauniista unelmasta ihanasta suomalaisesta Impivaaran onnelasta. Minäkin sinne haluaisin, mutta se on vain valitettavasti kaunis unelma. Nähkäämme, Matti, kuitenkin unta siitä.