Juutalaisten historiaan kuuluu kolme muukalaisuuden eli vaelluksen aikaa. Ensin arviolta n. 1800 ekr. 40 vuoden vaellus Egyptistä kotimaahansa. Sitten vuosina 722-586 eksiili eli Baabelin vankeus, siis valtaosa kansaa siirrettiin ensin Assyyriaan ja myöhemmin Babyloniaan, kunnes heidät Persian kuningas Kyyros I päästi tulemaan takaisin. Tämä Baabelin vankeus oli juutalaisille hyvä koulu. Siellä syntyi synagogalaitos, kirjoitettiin toora eli laki yhtenäiseen muotoon, niin kuin paljon muitakin VT:n kirjoituksia ja ennen kaikkea sapatin vietosta tuli aivan ehdoton kaikkia juutalaisia koskeva määräys ja tapa.
Kaikkein pitkin ja pahin muukalaisuuden aika on ollut v. 70 jkr. alkanut diaspora eli hajaannus, jolloin juutalaiset hajotettiin ympäri maailmaa kotimaastaan heidän noustuaan kapinaan Rooman esivaltaa vastaan. Titus Vespasianus tuhosi Jerusalemin temppelin, juutalaisten uskonnollisen keskuksen, mikä heihin koski kaikkein eniten. Tähän diasporan eli hajaannuksen aikaan kuuluu lukematon määrä juutalaisvainoja, joista Hitlerin toimeen panema Hologaust oli systemaattisin ja tuhoisin.
Juutalaiset kyllä historiansa tuntevat, kenties tarkemmin kuin yksikään toinen kansa, ja opettavat sen nousevalle sukupolvelleen perusteellisemmin kuin ketkään toiset.
Yksi pahimmista juutalaisvainoista tapahtui Venäjän ja Puolan alueella 1880-luvulla, jolloin heidän kotimaansa, Palestiinaksi kutsuttu, oli Turkin vallan alaisuudessa. Turkin ote näistä äärialueistaan alkoi kuitenkin jo rakoilla, joten sinne pääsi jo muuttamaan. Itävallan juutalainen toimittaja Theodor Herzl (heprealaisittain Binjamin Ze’ev) kirjoitti kirjan ”Der Judenstaat”. Hänestä tuli sionismin eli juutalaisen kansallisuusaatteen isä. Tässä kirjassaan Herzl viitoitti selvästi, että juutalaisen kansan oikea kotimaa oli Palestiinassa ei missään muualla.
Tästä alkoi juutalaisten joukkomuutto nykyiseen kotimaahansa, joka ei ollutkaan koskaan unohtunut heidän mielistään, sillä heidän perinteinen tervehdyksensä erotessa kuului: ”Ensi vuonna Jerusalemissa”. Juutalaisille on koko heidän historiansa ajan ollut vain yksi todellinen pääkaupunki, Jerusalem, joka suomennettuna tarkoitta ”rauhan paikkaa”.
Turkin valta Palestiinssa päättyi 1918 ensimmäisen maailmansodan rauhaan, jolloin siitä tuli brittiläinen mandaatti. V. 1919 Englannin ulkoministeri lordi Balfour intoutui jopa julistamaan Palestiinan juutalaisten kotimaaksi. Tätä julistustaan hän joutui monet kerrat katumaan, sillä siitähän vasta kalabaliikki nousi. Paikalliset arabit nostivat raikuvan protestin.
Yhtä kaikki, juutalaisia alkoi jälleen virrata Palestiinaan. Perustettiin juutalainen kansallinen rahasto, joka hankki Palestiinasta maata sinne asettuville juutalaisille. Nämä perustivat osuustiloja, kibbutseja ja mosaveja.
Karu maa oli helpompi yhteistyöllä raivata viljelykseen ja sitä oli parempi yhdessä puolustaa vihamielisiä naapureita vastaan. Organisoimisen taidon juutalaiset ovat aina osanneet.
Hitlerin valtaannousu, toinen maailmansota ja hologaust toivat Palestiinaan jälleen juutalaisryntäyksen. Hitler oli tavallaan profeetta kun hän julisti toteuttavansa ”juutalaiskysymyksen loppuratkaisun”. Sen hän toteuttikin, mutta aivan toisin kuin hän oli kuvitellut. Kun länsivallat tutustuivat keskitysleirien helvettiin, heillä ei ollut enää sydäntä estää juutalaisia muuttamasta historialliseen kotimaahansa. Palestiinassa oli syntymässä täysi kaaos juutalaisten virratessa sinne. Britit halusivat pestä kätensä koko sotkusta. YK yritti ehkäistä täyden sodan tekemällä Palestiinan jakoehdotuksen 27.11.1947. Palestiina jaettiin erikseen juutalaisten Israeliin eli länsiosaan erikseen Palestiinan itäosaan eli Länsirantaan ja Gazaan, joka kuuluisi arabeille. Jakoehdotuksessa Israelille jäi vain pieni maakaistale Välimeren rannikolta ja Negevin autiomaa. Tämä ei kelvannut arabeille, vaan he aloittivat sodan.
Israel itsenäistyy
Israel on Raamatussa nimi, jonka Jumala antoi Jakobille. Tästä tuli uuden valtion nimi, mikä nimi onkin osoittautunut hyvin enteelliseksi. Se nimittäin tarkoittaa ”Jumala taistelee”. Taisteluja ei olekaan puuttunut itsenäisen Israelin taipaleelta. Kun englantilaiset jättivät Palestiinan 14.5.1948, David Ben Gurion julisti Israelin valtion perustetuksi. Vaikka nuori valtio oli heiveröinen kuin vastasyntynyt karitsa, ja viholliset muistuttivat enemmän norsua kuin leijonaa, ulkonäkö pahasti petti.
Juutalaiset taistelivat selkä seinää vasten, olemassaolostaan, ja heidän tukenaan oli toisessa maailmansodassa kouliintuneiden juutalaisten upseerien ja taistelijoiden joukko. Lisäksi he hankkivat maailmansodan ylijämävarstoista taistelukoneita ja panssareita. Arabit aloittivat verilöylyn kuvitellen lyövänsä juutalaiset hetkessä. Sen sijaan he saivatkin vastaansa tehokkaasti johdetun armeijan, joka hetkessä karkotti hyökkääjät, vaikka vastassa oli kuuden arabivaltion, Egyptin, Syyrian, Jordanian, Libanonin Saudi Arabian ja Irakin, armeijat. Palestiinalaisille jäi enää Länsiranta ja Gaza. Pitkin hampain he suostuivat aselepoon huhtikuussa 1949. Jerusalem jäi vielä Länsirantaan, joten Tel Avivista tehtiin väliaikainen pääkaupunki.
Länsirantaa hallinnoi Jordania ja Gazaa Egypti. Kumpikin odotti vain sopivaa tilaisuutta saadakseen revanssin.
Juutalaiset alkoivat kiivaasti rakentaa kansallisvaltiotaan osoittaen siinä yhtä määrätietoista päättäväisyyttä kuin sodassaankin. Kieleksi tuli vanha heprea, jonka Eliezer Ben Jehuda (1858-1922) oli aikanaan muokannut puhekieleksi. Maahan perustettiin kaksi yliopistoa, ja tieteellinen elämä alkoi kukoistaa.
Myös talouselämänsä Israel sai pian kuntoon. Sitten rakennettiin kaksi instituutiota, joilla on nykyisessäkin Israelissa kova valta, IDF ja Mossad, eli armeija ja tiedustelulaitos, molemmat huipputehokkaita. Israel rakensi rauhaa ja valmistautui sotaan.
Egyptin ja Israelin välillä oli YK:n joukkoja. Egyptissä vallankaappauksella valtaan tullut presidentti Gamal Abdel Nasser vaati niiden poistamista, solmi sotilasliiton Jordanian ja Syyrian kanssa ja ilmoitti aloittavansa sodan juutalaisten heittämiseksi mereen. Arabiliittolaisilla oli sotilaita aseissa 643,000, 2,700 panssarivaunua ja 1090 taistelukonetta, Israelilla vastaavat luvut olivat 300,000, 800 ja 190.
Toukokuussa 1967 liittolaiset aloittivat sodan. Jälleen kerran osoittautui paikkansa pitäväksi vanha sääntö, ratkaisevaa ei ole määrä, vaan laatu. Sota kulki liittolaisten kannalta surkeaan suuntaan. Israel valtasi Länsirannan Gazan ja Siinain sekä Syyrialta Golanin kukkulat. Israel tarjosi rauhaa aluevaltauksista luopumista vastaan. Vastaus kuului: Ei koskaan mitään rauha Israelin kanssa.
