Olen jo kauan aikaa halunnut ottaa kantaa terveydenhuoltoon ja sosiaalityöhön liittyen. Palvelut ovat aivan eri tasoa eri paikkakunnilla. Olen saanut aiemmin todella epäoikeudenmukaista kohtelua, eikä minulle ole annettu mahdollisuutta ns. normaaliin elämään. Tämä on siis minun mielipide.
Asuessani Taivalkoskella minulla oli säännöllinen lääkitys, aktiivinen kontakti niin psykiatrille kuin päihdetyöntekijällekin. Asuin jonkin aikaa tukiasunnossa, jossa vieraili kerran viikossa tukiasuntojen työntekijä. Minulla on ollut nuoresta saakka käyntejä psykologilla, koulukuraattorilla ja psykiatrilla. Vain harvaan hoitoalan ihmiseen olen saanut luotua minkäänlaista luottamussuhdetta. Psykiatrit ovat yleensä olleet ainoita, joihin olen voinut täysin luottaa, koska vuosien ajan kävin samaisella psykiatrilla, vaikka kaikki muut työntekijät saattoivat vaihtua.
Papereissani minua kuvataan monella eri tavalla. Pienen paikkakunnan ongelmana on se, ettei saa aloittaa puhtaalta pöydältä. Jos heillä on tietoa perheestä tai suvusta, on valitettavasti monessa tapauksessa totta että viranomaisilla on olemassa oma käsityksensä siitä millainen olet. Tuo viranomaisten käsitys osittain muovaa saamaasi hoitoa. Sinulla on ikäänkuin valmis leima otsassa.
Itse luotin turhankin sokeasti siihen, että minun parastani oikeasti ajateltaisiin ja asiani saataisiin järjestykseen heidän avullaan, kun vain puhuisin totta ja yrittäisin itse parhaani. Lääkkeillä minusta poistettiin tunteet ja minun oma tahto. Olin jatkuvasti niin väsynyt, etten jaksanut ponnistella asioideni eteen. Sen vuoksi minusta sanottiin muun muassa, etten ole kykenevä hoitamaan omia asioitani.
Kärsin aiemmin todella pahasta peliriippuvuudesta, jonka vuoksi menetin monta ystävää/kaveria. Olen myöskin kärsinyt alkoholiongelmasta. Materialismi vaivasi minua täysi-ikäistyttyäni. Riippuvuuksista muut ovat jääneet täysin menneeseen, mutta peliriippuvuuden kanssa taistelen päivittäin. Olen riippuvuuksille altis ihminen, jonka tiedostin itsekin kauan aikaa sitten. Jokainen ”ongelma” kuitenkin juontaa juurensa jostakin.
Aiemmin asiaa ei vaivauduttu selvittämään, eikä kanssani asiaa kunnolla pohtimaan, vaan katsottiin etten kykene itse hoitamaan raha-asioitani ja olen käytännössä itsetuhoinen, koska teen näin itselleni. Tämän vuoksi olin välitystiliasiakkaana jonkin aikaa. Edunvalvontaakin ehdotettiin, josta kieltäydyin jyrkästi. Edunvalvontaa haettiin kuitenkin selkäni takana. Kysyin sosiaalitoimesta ovatko he laittaneet hakemuksen edunvalvonnasta maistraattiin, vastaus oli kieltävä. Soitin maistraattiin ja kerroin tilanteen. He kehottivat minua laatimaan kirjallisen pyynnön saadakseni minusta lähetetyn hakemuksen itselleni.
Pian sainkin selville hakemuksen allekirjoittaneen henkilön. Minun täytyi siinä vaiheessa todeta, etten luota enää yhtään niihin tahoihin, joille olin suuni avannut. Taloudellisesta tilanteesta oli tieto yhdellä ihmisellä, ulosotossa olevista veloistani oli tieto toisella ja riippuvuuksista ja muista ongelmistani oli tieto kolmannella. Huvittavaa oli, ettei yksikään näistä ollut allekirjoittanut hakemusta, vaan allekirjoittaja oli henkilö jonka kanssa en ollut asioinut vuosiin.
Kuinka näiden kolmen henkilön tiedot minusta päätyivät yhteen ja samaan paperiin, neljännen osapuolen kasvojen eteen, jotta minulle voitiin hakea edunvalvontaa, josta he vielä kehtasivat valehdella?
Onnekseni tuo tukiasuntojen työntekijä, joka kävi kotonani vierailuilla, oli ystävällinen ja ihana ihminen. Hänen kanssaan oli mukava työskennellä ja hänen näkemisensä piristi minua paljon. Harmi etten ehtinyt hänen kanssaan enempää tutustumaan, kun kaikkien muiden tahojen polkiessa minua alas, jouduin muuttamaan pois kotipaikkakunnaltani. Tapahtuneiden asioiden vuoksi en kykene kotiin enää palaamaan, koska pelko siitä että taannun viranomaisten vuoksi, on kova.
Taivalkoskella minua kuvattiin rauhalliseksi, niukkasanaiseksi, hitaasti liikkuvaksi ja toimivaksi, katseeni oli tuijottava tapaamisilla jne. Peruin jatkuvasti aikoja, jotka olin sopinut hoitotahojen kanssa. Toisinaan en edes perunut, mutta en myöskään paikalle vaivautunut.
En aloittanut minulle suunniteltuja kuntouttavia ohjelmia. Miksi? En siksi, ettenkö olisi halunnut kuntouttaa itseäni. En siksi, ettenkö olisi millään kyennyt tai jaksanut.
En tehnyt hoitotahojen laatimia asioita, koska he eivät kannustaneet (paitsi psykiatri). He antoivat minulle sellaisen käsityksen itsestäni, etten tulisi koskaan pärjäämään ilman lääkitystä, etten ilman kuntoutusta ja aktiivista hoitoa saa itseäni kuntoon, enkä tule koskaan olemaan työkykyinen. En muista saaneeni positiivista palautetta tai kehuja mistään muualta kuin psykiatrilta, johon olin sen luottamussuhteen kyennyt luomaan.
Tänä päivänä asun kaupungissa, jossa saan ansaitsemaani kohtelua. Minulla ei ole minkäänlaista säännöllistä lääkitystä. Elän suhteellisen hyvässä tasapainossa itseni kanssa. Totta kai arki, avioliitto ja raskaus luo omat haasteensa, mutta pärjään tänä päivänä mainiosti entiseen verrattuna.
Sen sijaan, että minua nykyisessä hoitopaikassani kuvattaisiin niukkasanaiseksi, rauhalliseksi, hoitovastaiseksi tai minua lääkittäisiin, minua kuunnellaan ja kannustetaan. Minulla on kaksi terapeuttia mielenterveystoimistossa, joiden luona olen säännöllisesti käynyt. Heihin olen kyennyt luottamaan, koska he eivät leimanneet minua, vaan tutustuivat minuun minuna. He antoivat minulle puhtaan pöydän jolta lähteä liikenteeseen.
Sen sijaan, että he olisivat lukeneet kaikki negatiiviset kirjoitukset minusta, he tutustuivat minuun sinä ihmisenä, mikä olin sillä hetkellä.
Kun nykyiset terapeuttini näkivät diagnoosilistani, oli heidän mielestään aika hieman päivittää tietoja. Diagnooseja on heidän mielestään järjetön määrä. Ehkä osittain sen vuoksi myöskin lääkemäärät olivat aiemmin todella hurjia. Söin niin paljon lääkkeitä, etten tuntenut iloa, en surua. En saanut mistään mielihyvää enkä tyydytystä.
Sairastan kaksisuuntaista mielialahäiriötä, jossa tunteet ovat oleellinen osa elämää. Rakastan tunteita, vaikka ne menevät ääripäästä toiseen. Hyväksyn tunteeni ja tunnistan ne, jonka vuoksi minun on helpompi hallita niitä ja elää niiden kanssa ilman niiden tappamista.
Kävin viime viikolla terapeuttini luona (toinen on lomalla tällä hetkellä) joka sanoi minulle näin:
– Puhut niin järkevästi, että minua välillä pelottaa. Olet aikuistunut todella paljon, kun vertaa nykyistä siihen mitä olen sinusta lukenut. Olet oppinut kantamaan vastuun asioista. Vaikea kuvitella, että tuo teksteissä kuvattu tyttö olisit sinä.
Ne jotka eivät mielenterveysongelmista kärsi, eivätkä minkään vuoksi asioi mielenterveystoimistossa, päihdetyöntekijällä tai psykiatrilla, eivät voi edes kuvitella sitä miten paljon hoitotahot voivat vaikuttaa ihmisen elämään ja omanarvon tuntoon. Jos kohtelu on sitä ettei ihmistä kannusteta eikä kehuta, mikä lopputulos voi olla?
Kun olen saanut ääneni kuuluviin, minulle on osoitettu että minä näyn ja kuulun, ja että minulla on merkitystä ja olen tärkeä, olen saanut elämäni hallintaan ja hymyilen ilman pakkoa. Nautin jokaisesta päivästä, vaikka osa päivistä on huonojakin ja vastoinkäymisiä tulee. Minulla on tulevaisuus, johon voin itse vaikuttaa ja johon nyt luotan.
Ympärilläni on ihmisiä, jotka jaksoivat kanssani ne ajat, kun halusin kuolla ja itkin ettei asioitani saa koskaan järjestykseen. Ympärilläni on ihmisiä, joihin turvaudun kun väsyttää. Nuiden ihmisten vuoksi olen omasta mielestäni rikkaampi kuin se joka omistaa huomattavan summan rahaa.
Toivon todella, että ne jotka kokevat kaltoinkohtelua, epäoikeudenmukaisuutta tai minkäänlaista vääryyttä viranomaisten taholta, olisivat itse vahvoja taistelemaan oman hyvinvoinnin eteen. Jos ei itsellä ole voimia, älkää vaietko ja jääkö jalkoihin. Jokainen ihminen on tärkeä, ainutlaatuinen ja arvokas. Jos ei ole läheistä ihmistä kenelle kertoa ja joka taistelisi puolesta tai auttaisi taistelussa, aina on olemassa ihmisiä joiden velvollisuuksiin niiden asioiden ja tilanteiden selvittely kuuluu.