On vuosi 1969. Kevättalvella ja kevään kuluessa myös Kuusamon yhteiskoulun abiturientit ovat kiireisiä valmistautuessaan intensiivisesti tuleviin ylioppilaskirjoituksiinsa: on preliminäärejä, erilaisia tenttejä ja tiukkaakin oppikirjojen kertaamista. Sinä vuonna sai yhteensä 43 kokelasta valkolakin koulustamme ja heistä oli suurin osa kuusamolaisia nuoria, mutta myös muutamia Taivalkoskelta ja Posiolta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että 10 vuotta aikaisemmin 1959 Kuusamon ensimmäisiä ylioppilaita oli 18 – meitä siis oli tuplasti enemmän.
Lukiossa ammatinvalinnanohjaus oli ollut vähäistä mutta seuraava vaihe lukion jälkeen oli kuita kuinkin selvä osalle meistä tai ainakin selkiytymässä. Opiskelu ja perhe hajaannuttivat meidät matematiikka- ja kielilinjalaiset, silloiset VIII A- ja VIII B -luokkamme, kirjaimellisesti jopa vuosikymmeniksi. Minne tuuli vei ja mitä meistä tuli? No, vähän kuin Anssi Kelan laulussa: monen alan toimijoita, virkanaisia ja -miehiä. Tuoreen päivityksen mukaan tuli esim. 11 eri aineiden ja asteiden opettajaa. Maantieteellisesti nähtynä seitsemän on asunut enimmäkseen Kuusamossa, neljä päätyi Keski-Eurooppaan, ainakin viisi on tehnyt elämäntyötään Ruotsissa ja tähän mennessä pari luokkalaista on eläkeiässä palannut synnyinsijoilleen.
Kesällä 2009, siis 40 vuotta lakkiaistemme jälkeen, melkoinen osa tästä, nyt jo hyvinkin aikuistuneesta porukasta tapaavat Kuusamossa ja muistelevat aikoja entisiä ja tapahtumia menneitä. Oli kuin vain äsken olisimme viimeksi tavanneet. Osa vanhasta puisesta lukiorakennuksesta oli jo purettu, ja moni muukin asia oli muuttunut. Eräs tyttö meistä muisteli kuinka vielä 1960-luvun lopulla kyllä niiattiin ovella, kun opettajainhuoneeseen joutui menemään kysymään jotain. Antoisa oli tapaamisemme ja mielissämme väikkyi ajatus uudesta luokkakokouksesta lähitulevaisuudessa. Näin ei kylläkään käynyt.
Mutta kesällä 2018 pari luokkalaistamme tapasivat ja päättivät tehdä vanhasta suunnitelmasta totta, sillä olihan myös riemuylioppilaspäivä vain vajaan vuoden päässä. Riemu-yo?
Käsite oli usealle ensin vähän outo; tällaista jubileumia viettävät perinteisesti yliopiston tohtorit 50 vuoden jälkeen väitösvuodestaan. Mutta vähä vähältä yhteys saatiin lähes kaikkiin silloisiin VIII A- ja VIII B -luokkalaisiin - kiitos Googlen ja numeropalvelun sekä osittain sattumalta tutun ja tutun tuttujen kautta.
Kesälauantaina 2.6.2019 riemutapaamisemme alkoi, kun me, lähes 20 entistä tai ”vanhaa” kokoonnuimme Kuusamotalolle – hyvissä ajoin, niin ehdimme kertoa alkukuulumiset ja katsoa Kaamosgalleriassa Seppo Koutaniemen, myös tämän vuoden riemuylioppilaan veistosnäyttelyn – taiteilijan itsensä esittelemänä. Pidimme myös hiljaisen hetken kuuden poismenneen luokkakaverin muistolle.
Luonnollisesti osallistuimme tämän kevään ylioppilaiden lakitustilaisuuteen. Meidän entisten puheen piti Hannu Heikkinen, joka tähdensi tämän ajan nuorille kuinka tärkeitä pienet asiat ja läheiset ovat ihmisen elämässä. Kiinnostavaa oli verrata miten tyttöjen nykyinen vapaampi juhlapukeutumistyyli oli muuttunut sitten 1969, jolloin meillä tytöillä oli vaaleat jakkupuvut. Pojilla puvut nytkin.
Riemupäivä jatkui vielä pitkään juhlapäivällisillä ja muisteluilla, joita riitti. Suureksi iloksemme mukana juhlimassa oli myös ikireipas ja aina arvostettu saksanopettajamme Seija Ahava. Eläkkeellä oikeastaan kaikki me hänen oppilaammekin olemme iän puolesta, muutamat vielä silti ainakin osittain työelämässä kiinni.
Ei yksi päivä riittänyt, kun kerran yhteen oli tultu ja niinpä hyppäsimme seuraavana aamuna bussiin ja keula kohti Timisjärveä. Matkaoppaanamme toimi kotiseutuneuvos Helena Palosaari, joka kiinnostavasti ja antoisasti kertoen palautti mieliimme Ylämaiden ja Koillismaan historiaa. Monia asioita oli muistiinkin jäänyt jo lukioajoilta, jolloin opettajamme Seppo Ervasti asiantuntevasti ja laajasti maalaillen perehdytti meidät menneisiin. Pentikin hienoa uuskartanoa esitteli hienosti oma oppaansa. Posiolta palatessa koukkasimme Seppo ja Paula Koutaniemen upealla kesäasunnolla, jossa saimme kuulla lisää historiaa ja vielä kerran pääsimme jututtamaan toisiamme. Reippaina naisina ja miehinä ja leikkimielellä ratkottiin mölkkymestaruus, kuten oli tehty entisten luokkiemme välinen keilamestaruuskin edellisenä iltana.
Kaksi kokonaista päivää vietimme yhdessä – se oli juhlaa emmekä oikein malttaneet erota kotisuuntiimme. Lopuksi suunniteltiin alustavasti seuraavaa tapaamista viiden vuoden päästä.
Gaudeamus Igitur -terveisemme ja opiskelumenestystä toivottaen tämän vuoden ylioppilaille! Teidän jubileum -vuotenne=2069. Tähän väliin sopikoon 50 vuotta hyvää ja antoisaa elämää.
P.S. Katkennut traditio?
Muutamat meistä juhlijoista jäivät kovasti ihmettelemään miksi uudet ylioppilaat eivät käyneet yhdessä sankarihaudoilla lakituksen jälkeen? Milloin tämä perinne katkaistiin? Näiden satojen kaatuneiden, joukossa monien nuorien, muistoa ja uhriaan, olisi ollut erityisen tärkeä muistaa juuri tänä vuonna, kun tulee kuluneeksi 80 vuotta rankan sota-ajan alkamisesta.
