Toimittajalta-kirjoituksessaan maanantain lehdessä 15.10. Helena Matila ylisti käsityön terapoivaa vaikutusta. Saman päivän lehdessä oli Tauno Pätsin kuolinilmoitus aivan kuin tilattuna. Tämä Penttilänvaaran isäntä oli nimittäin todellinen käsityön mestari. Tai oikeammin hän oli enemmänkin, keksijä ja suunnittelija. Kun muut tekevät, mitä osaavat, Tauno teki, mitä tahtoi. Jo hänen isänsä Erkki Pätsi oli taitava ja osaava käsistään.
Helena Matila tiesi kertoa, että tästä käsityön terapoivasta vaikutuksesta on tehty oikein väitöskirja. Eivätpä haastatelleet minua siihen väitöskirjaan. Minulle käsityö on nimittäin aina ollut kidutusta. Käsityötunneista koulussa oli yksi hyvä vaikutus, minä opin silloin rukoilemaan. Rukoilin, että Jumala kaikessa armossaan lopettaisi koko tunnin mahdollisimman pian.
Eihän se tunti onneton koskaan kesken loppunut, mutta kun kello aikanaan pirahti tunnin päätteeksi, minä onnellisena heti ensimmäisenä säntäsin välitunnille. Yhdellä tunnilla minä sentään värkkäsin äidilleni pannulapun, mitä tekelettä sisareni ilkkuivat, aiheellisesti, sillä surkeahan se oli. Mutta äiti ei ilkkunut, vaan kiitti lämpimästi ja yritti urhollisesti sitä lappusta käyttää luultavasti sillä seurauksella, että poltti kätensä.
Kun menin oppikouluun Oulun lyseoon, tekstiilikäsityöt loppuivat ja puukäsityöt alkoivat. Ne eivät sujuneet yhtään sen kummemmin. Kerran minä värkkäsin isälleni kynätelineen joululahjaksi. Siitä tuli sen joulun hilpein lahja. Veljeni olivat läkähtyä naurusta, mutta isä vakuutti, että se oli hänen joulunsa paras lahja.
Käsityön opettajalta minä Oulun lyseossa sain aina käsityöstä kahdeksikon, vaikka tekeleeni olisivat ansainneet täsmälleen puolet tuosta numerosta. Lellikö opettaja siis minua?
Oikeastaan ei juurikaan, sillä minä korvasin puuttuvan taitoni suunnattomalla ahkeruudella. Minä tein kaikkea sellaista, mitä muut pojat eivät halunneet tehdä. Raahasin laudat, lankut ja käsityövälineet veistoluokkaan sekä tunnin lopussa jäin aina vapaaehtoisen siivoamaan luokan. Minä tein ahkerasti, mitä osasin ja olin aina valmis, kun vapaaehtoista tarvittiin. Opettaja teki siis arvostelussaan pedagogisesti aivan oikein.
Tuo käsityön kahdeksikko ei minua ole kuitenkaan koskaan hämännyt, tiesin täsmälleen, että minun taitoni eivät tuohon yltäneet, sillä puukko, taltta ja höylä muistuttivat minun käsissäni enemmän itsemurhavälineiltä. Kirveen kanssa heiluessani, minä taasen olin ympäristölleni vaarallinen. Kirveeseen minä kyllä elämäni aikana olen toki tarttunut useinkin, nimittäin hakatessani halkoja, mutta silloin on lähimmän ihmisen syytä olla vähintään 10 metrin päässä, muutoin voi pölkyn sijasta haljeta joku ruumiin osa.
Jos siis meidän huushollissamme joku paikka tarvitsee puukkoa tai muuta käsityövälinettä, toimeen tarttuu emäntä, ja silloin yleensä tapahtuu. Minä olen siis kompensoinut avuttomuuteni naimalla taitavan ja käsistään osaavan naisen. Se kait on sitten sitä johdatusta, sillä tietoinen ja harkittu järjellinen ratkaisu se ei ollut.
Käsityö ei siis ole ollut minulle koskaan terapiaa, kaukana siitä, vaan lähinnä lukeminen ja nyt vanhan ikään ehtineenä liikunta. Poikaiässä minä en ollut kiinnostunut siitäkään, oikeastaan en mistään sellaisesta, mistä muut pojat. Pojat yleensä tykkäsivät matematiikasta, ja minä inhosin sitäkin. Sen sijaan muut pojat inhosivat latinaa, uskontoa ja varsinkin dogmatiikkaa, ja minä höntti niistä tykkäsin.
Historia oli useimmille pakkovaivausta, mutta minulle se oli ykkössuosikki. Äidinkielikään ei muille pojille tavallisesti maistunut, minulle se ei koskaan tuottanut vaikeuksia. Kirjallinen ilmaisu oli vahvuuksiani.
Isäni kait huomasi nuorimmaisen käsien kömpelyyden, kun hän kerran minua lohdutti: ” Älä Seppo välitä, kyllä maailmassa puuseppiä riittää.” Toisen kerran hän kuitenkin varotti. ”Älä sinä Seppo kuitenkaan rupea lääkäriksi.” Minä vastasin, ettei siitä ollut pelkoa, mutta kysyin kuitenkin, miksi hän ei halunnut minusta lääkäriä. Vastaus kuului: ”Sinulla on liian kömpelöt kädet ja liian hellä sydän.”
Kyllä tämä lääkäri ainakin poikansa heikkoudet analysoi aika hyvin. Käsityö on siis terapiaa sillä edellytyksellä, että osa käsillään tehdä muutakin kuin vahinkoa.