Lu­ki­jal­ta: Kas­ki­vil­je­li­jöi­den vaellus jatkuu, Simo Määtän tarina, osa 7

Kirkkaan huikaisevan sininen taivas kaareutuu asumattoman erämaan rauhassa aukeavan Vuotunkijärven yllä huhtikuun alkupäivän kuivankirpeässä pakkasessa. Tulomatkalla nähty ääretön erämaa on talvisen hiljainen, vain naavaiset, lyhytoksaiset kuuset harvassa alavilla rinteillä ja ainoastaan kankaiden korkeimmilla harjuilla mahtavaa hongikkoa humisemassa. Jokia ja järviä loputtomiin, laajoja rämeitä notkelmissa ja vain jokunen lapintiainen piiskuttamassa, lumen sisään uponneen metsän puita kierrellen.

Järven hiljaisuus katkeaa poron koipien napseeseen, ahkion kahinaan ja suksien suihkeeseen hangen pinnalla. Isonniemen takaa kiertää järven selälle kolmen miehen joukko. Edessä ajaa Pohjalaisen Olavi porollaan pulkassa istuen, jäljessään kolmen poron raito, raskaasti lastattuja kuormarekiä vetäen. Näiden vierellä hankea pitkin hiihtävät Pesosen Jussi ja Määtän Antti. Isonniemen kupeella Olli pysäyttää ajokkinsa, nousten seisomaan kohmettunein jäsenin, venytellen niitä pitkän taipaleen jälkeen.

Jussi ja Antti pysähtyvät rekien viereen, nojaavat sauvojaan olkapäihinsä ja silmäilevät arvioivin katsein ympäristöään. Olli kohottaa vasemman kätensä kohti takanaan näkyvää laajaa, korkeaa mäkimaisemaa ja puhkeaa puhumaan. ”Kahtokaapa miehet, tuossa se on semmonen mäenpäällys, että ei löyvy samanlaesta lähiseuvulta. Laaja ja korkea, ei se halla sinne asti nouse. Siinä riittää kangasta meille monen vuoden ajan kaskettavaksi.”

Eletään vuoden 1679 keväthankien aikaa. Pohjalaisen Olli on nämä seudut katsellut ja hyviksi havainnut jo edellisinä vuosina. Levoton mies, kylänkävijä ja joutomiesten matkassa kulkija, joka Sotkamossa menetti talonsa ja tavaransa juopottelun, tappelun ja levottoman elämän melskeissä. Mutta rakentaja ja eränkävijä vailla vertaa, kulkien nyt tiennäyttäjänä kainuulaisille uudisasukkaille. Samoillut täällä lapinkodalta toiselle, puhuttanut jurot miehet puolelleen ja kontin pohjalta kaiveltu kirkas pullo sai loputkin kielenkannat irti ja näin parhaat kalapaikat paljastettua.

Asettuvat Alavuotungin rannalle Lauri Aikasarrian ikivanhalle, autiolle asuinkentälle ja siitä pitäen hakkaavat viereisen kankaan kupeen naavakuusikon nurin kaskimaaksi ja porojensa ruokapaikaksi. Kuluu muuan päivä ja Käkilahden puolen mäellä mahtava hongikko vain vapisee kolmen kirveen lovetessa tyvet ja siitä ne kaatuvat ryskyen omia aikojaan syysmyrskyjen kourissa. Sitten kiireesti palataan takaisinpäin Pesosen tuleville kotikonnuille suurten järvien niemelle. Siellä sama ankara touhu ja lopuksi näkyvät pilkotukset rantojen puihin merkiksi – tässä ovat meidän nautintamaat, muut menkööt muualle. Ja tulivat, lukuisa joukko muita Kainuun miehiä ja seassa joku pudasjärvinenkin. Palasivat seuraavina vuosina, pystyttivät savupirttinsä, polttivat kaadetut kasket, kylvivät viljan ja korjasivat kasvaneen sadon.

Maanselän lapinkylän nimismies ja lautamiehenä istuva Vatajärvellä asuva Aikasarrian Lauri tästä kauhistui, kutsui kaverikseen Juho Olavinpojan Vaasasta ja niin sai Sotkamon käräjärahvas ihmetellä komeaa näkyä, kun pari miestä ajeli poronpulkassa käräjätalon pihaan ja värikkäissä lapinpuvuissaan astelivat Sotkamon tupaan oikeutta istumaan. Vuoden 1683 tammikuuta elettiin. Vakava oli Aikasarrian asia, Kainuun miehet on häädettävä pois hänen mailtaan ja annettava lujat korvaukset luvattomasta kaskeamisesta ja kalastuksesta.

Sai lautamiehet puolelleen ja tuomari kopautti nuijallaan pöytään 40 hopeamynttiä sakkoa Ollille, Pesos Jussille ja muille samanlaisille. Vaan ei se auttanut, lisää miehiä vaelsi Kitkan ja Maanselän lapinkylien parhaille kaskimaille ja kalavesille. Monet käräjät Aikasarria istui, Sompiossa, Kemissä ja kuuluimmat Keron käräjät, vieraiden lautamiesten voimin aivan paikan päällä. Turhaan kaikki, koska uudisasukkailla oli puolellaan virkavalta, etunenässä Lapin kunnianarvoisa kirkkoherra Cajanus, joka haki ja sai luvat uudisasukkaille samoissa käräjätuvissa.

Pohjalaisen Olavi oli ilman epäilyä parhain mies muuttajien oppaana, mutta hänen levoton, sekava elämänsä päättyi surkeasti. Tappeli ja juopotteli, kyliä vain kierteli, niinpä kotonaan Pohjolassa eräänä talvipäivänä uuden, toisen vaimon kanssa tapella jytältivät tuntikausia, sai lopuksi kirveen hamarasta iskun ohimolleen, kitui kolme viikkoa ja kuoli pois. Siihen päättyi Pohjalaisen suku lopullisesti näillä kairoilla.

Kolme Määtän veljestä muutti pois kotoaan Sotkamon Kalliolasta. Vanhin, Simo, hoiteli kotitaloa vuosien ajan empien, muuttaisiko vai jäisi niille sijoilleen, vaan muutti kumminkin aikain perästä ja nuorin veli Juho jäi Anna-vaimonsa kanssa kotitalon isännäksi Sotkamoon. Simon nuori poika Simo tuli jo edeltä Haukiniemeen rengiksi, nimismies Granrothin taloon, joka aloittaa samaan aikaan virassaan Kuusamossa. Määtät ja vallesmanni ystävystyvät näinä vuosina ja se vain tiivistyi, poikien ja tytärten avioituessa ristiin keskenään. Simo rakentaa savupirtin Kitkan rannalle Kannusniemeen, mutta purkaa sen ja vie lauttana Tolvanniemeen, mutta sekään tuulinen paikka ei kelpaa ja uittaa vielä kerran pirttinsä Syrjälahteen, johon suku juurtuu lopullisesti.

Simo Antinpojalla on vaimo Anna Laatikaisentytär jo Sotkamossa sekä lapset Anna ja Simo. Muuton jälkeen syntyvät vielä Matti, Kaarina ja Marketta. Elinaikana hän saa Syrjälahden tilan hyvään alkuun, mutta kuolee jo 1712, samana vuonna, kuin Tapani Määttä Vasaraperässä. Poika Simo jatkaa isäntänä ja sukunimeksi otetaan Tolva. Vanhan Simon nuorin poika Matti jää aluksi vallesmannin rengiksi ja hänelle ”Raanruuti” antaa vähän myöhemmin naapuritalon Kaihlaniemen. Matti asuu siinä elämänsä ajan, mutta kun nimismiehen pojat aikuistuvat, otetaan se pois ja Matin vanhemmat pojat siirretään Irninniemeen, kahden nuoremman muuttaessa Suiningille saakka.

Vanhan Simon ja varsinkin hänen pojan Simon aikana Syrjälahdesta kasvaa mahtitila, suurimpia koko pitäjässä. Kun pojanpoika Antti tekee pesänjakoa ukin ja isänsä Simon jälkeen, on varallisuutta – käsittämätön määrä 6.100 taalaria. Muilla suurilla taloilla vain tuhat tai kaksi. Kaupankäynnillä, rahdin ajolla ja suurella porokarjalla nuo rahat on hankittu.

Huomattakoon, että Simo Simonpojan vaimo on Dorothea Laurintytär Väisänen Puolangan Kivarinjärven rannalta. Ei Lauri Tauriaisen tytär Perangasta, kuten se on monissa sukutauluissa. Perheeseen syntyy 8 lasta. Heikki, joka menee Posion Ahoseen. Anna, Sigfrid Lämsän vaimoksi. Marketta S. Granrothille, Antti kotitalon isännäksi, Simo Vasaraperän Salmiseen ja Juho Vuotunkiin. Dorothea Jaakko Kurtille ja Sihveri Vasaraperään. Siitä levisi sukua laajalti moneen taloon isänniksi ja emänniksi, yksi jopa vallesmannin pojalle vaimoksi.

Paanajärvellä oli jo tuolloin joku talo, karjalan miesten jäljiltä ja Simo ostaakin jokisuulta Kauppilan talon pojilleen, mutta sinne heistä ei nyt muuta kukaan, vaan se jää muille asuttavaksi. Mahtitalo elää aikansa, mutta Antti Simonpojan jälkeen nuoret isännät riitautuvat pahasti keskenään ja talo jaetaan kahtia. Rahat ja omaisuus jaettiin jo ukki Simon poismentyä edellä luetelluille lapsille, joten varallisuus häipyi heidän mukanaan. Eikä tarvitse arvailla, pitikö siitä myös riidellä jakoaikana, totta kai, kun oli paljon mitä jakaa. Tämän suvun ja muidenkin värikkäät elämänvaiheet jääkööt luettavaksi myöhemmin valmistuvan sukukirjan ja romaanin lehdille.