Urheilukilpailuja tulee ja menee!
Kultaa ja kunniaa tulee aina joillekin kilpailijoille, hienoa.
Menestymisen paineet ovat aina kovat! Kaikki urheilijat trimmaavat itseään vuosia saadakseen huippukunnon juuri h-hetkeä varten. Keho rääkätään äärimmilleen, joskus sen ylikin.
Kuitenkaan ihminen ei ole robotti, joka voidaan ikään kuin ohjelmoida kuntoon juuri tiettyä hetkeä varten. Ihmisen psyykkinen puoli voi pettää huippuvalmennuksesta ja huoltamisesta huolimatta. Sairauskin voi yllättää. Kaikki voi mennä pieleen.
Onko oikein, että epäonnistumisen hetkellä kilpailija on ikään kuin julkista riistaa, kaikkien arvosteltavana ja silmätikkuna.
Yhtäkkiä selkään taputtelijat loppuvat, sponsorien tuki loppuu, ihmiset kääntävät selkänsä. Entäpä, jos elämä on pienestä pitäen ”uhrattu” urheilun saralle ? Ehkä ammattikin on jäänyt hankkimatta urheilun ja siinä menestyksen oltua opiskelua tärkeämpi ja treenaaminen vienyt kaiken ajankin? Kilpaurheilijan huipullaoloaika on suhteellisen lyhyt. Miten urheilu-uran jälkeen jatkaa elämässä eteenpäin?
Perheeltä ja lähiomaisilta on monesti vaadittu paljon yhteen hiileen puhaltamista, ymmärrystä ja kannustavaa otetta epäonnistumisen hetkellä. Urheilu on vaatinut ehkä paljon matkustelua, kotoa poissaoloa. Tunteeko urheilija olevansa tällöin ikään kuin ”kehäraakki”, kaikkien unohtama. Taustavoimien tuki on tarpeen.
Eikö juuri tällaisella hetkellä olisi kaikenlainen rohkaisu ja tuki tarpeen myös yhteiskunnan taholta?
Entäpä miltä tuntuu työttömältä? Työ- tai opiskeluhaluja ehkä olisi vielä jäljellä!
Satoja hakemuksia on laitettu, ehkä johonkin haastatteluun on päästy tai vastausta ei ole ollenkaan kuulunut. Odottavan aika on pitkä! Pettymyksiä on tullut!
Jos työ- tai opiskelupaikan kuitenkin joskus onnistuu saamaan, uudessa työpaikassa aina osaamattomuus pyrkii pelottamaan. Riittävätkö taidot tai tiedot?
Välttämättä työkokemusta ei ole. Tuntuuko ehkä, että edellinen koulutus on mennyt hukkaan ja uudelleenkoulutuskin maksaa! Ei ole välttämättä riittävästi rahaa edes asumiseen tai ruokaankaan.
Muutto toiselle paikkakunnalle mahdollisen työn tai opiskelun perässä mietityttää... Pitäisi jättää taakseen koti, perhe ja ystävät ja aloittaa kaikki alusta.
Aktiivisuusmalli pohdituttaa. Miten tällaisessa tilanteessa koetaan elämän mielekkyys? Tuntuuko myös tällöin olo ikään kuin ”kehäraakilta” ?
Olisikohan kaikkien meidän hyvä joskus ” hypätä toisen ihmisen saappaisiin”? Ymmärtäisimmekö tällöin paremmin rohkaisua tarvitsevia kanssakulkijoitamme, emmekä ainakaan syyllistäisi ketään?
Ps. Meillä on täällä piilossa paljon monilahjakkaita! Ei kun tukea, kannustusta ja koulutusta heille ja sitkeää yrittämistä eteenpäin- se jossain vaiheessa elämää todennäköisesti palkitaan!