Näin joulun alla palaavat muistot lapsuuden jouluista mieleeni. Erityisesti mieleen on jäänyt tapaus joulusta, kun 5-vuotiaana sain joulupukilta ruskeassa juuttisäkissä keinuhevosen. Sen oli kummitätini Leinos-Betty entisöinyt omalta Valto-pojaltaan pieneksi käyneenä. Hevonen oli ruskeaksi maalattu, pitkällä hevosenharjalla ja hännällä varustettu.
Oi sitä iloa ja riemua!
Virma-hevonen vietti jouluyön tietenkin vieressäni uunin lähellä. Harjaa ja häntää piti leikata niin paljon, että tapanina niistä oli vain tyngät jäljellä. Virma oli mieluinen leikkikaveri monen vuoden ajan.
7-vuotiaana syksyllä koulun alettua ja eräänä lauantaina koulusta palattuani, kuulin, että Liisa-isosisko oli pirttiä luututessaan patistanut jaloistaan pikkuveljeni katsomaan, että varsooko Virma-hevonen.
No, Aimo ja Hannu-veljet veivät keinuhevosen rantteelle synnytystä varten.
Pojat aikansa odottelivat ja kun varsaa ei kuulunut eikä näkynyt, ottivat he käyttöön kovemmat otteet ja sahasivat hevosen kolmeen kappaleeseen. Varsaa ei näkynyt missään.
Vuolas itku täytti pihan, kun koulusta palattuani näin karmean näyn. Isä yritti pläkittää peltillä hevosen kasaan. Laittoipa hän vielä nahkaisen satulankin nyhjeiden peitoksi. Ratsastaa sillä saattoi, mutta vauhti ei enää ollut entisen veroista.
Virman sen jälkeisistä ajoista en tiedä. Mutta jos kuulet jossain puhuttavan peltillä paikatusta, tynkäharjaisesta keinuhevosesta, ota yhteys minuun.
Nyt se taas minulle kelpaisi!