Kun keskustelin Franz Schreiberin adjutantin kanssa, minulle ei jäänyt pienintäkään epäselvyyttä siitä, että saksalaisilla oli vakaa aikomus polttaa kirkko, ja Schreiber piti asiaa niin päivän selvänä, että vaivautui pelastamaan kellot. Niiden hautaan laskemisellahan ei muutoin ole mitään mieltä.
Minulle sota-ajan koululaisena tuli liiankin selväksi se, että jos SS-miehille käsky annettiin, se myös tapahtui. Niin ikään minulle tuli selväksi se, että SS-miehet olivat hävittämisen ammattilaisia, sillä he tekivät sen tehokkaasti ja varmasti. Kuitenkin on olemassa ihan pieni mahdollisuus, että lännestä puhaltanut tuuli oli laantunut ja pelastanut kirkon venäläisille. Saksalaisten aikeista sinänsä ei voi olla epäilystä.
Mutta polttipa kirkon kuka hyvänsä, hän teki Kuusamon seurakunnalle erittäin kallisarvoisen palveluksen. Tuo vanha v. 1802 valmistunut kirkko olisi säästyessään ollut seurakunnalle varsinainen rahan nielu. Museovirasto olisi varmaan halunnut, että se entisöidään, mutta sen korjaaminen ja entisöiminen olisi maksanut monin verroin enemmän kuin uuden rakentaminen.
Sitä paitsi, tuossa vanhassa kirkossa oli se rakenteellinen vika, että sen keskuskupoli oli aivan liian massiivinen tuollaisen puukirkkoon. Seinät pyrkivät pullistumaan ulospäin, niin että niitä oli tuettava joka noin 30:s vuosi. Sodan aikainen kirkko oli siitä turvallinen paikka, että siellä ei päässyt ilma pilaantumaan.
Kun kirkko oli tuhottu, niin seurakunta sai jälleenrakennuskorvaukset kirkostaan ja lisäksi avustuksia muualtakin. Korvaukseksi se sai kivikirkon, joka on monin verroin helpompi kunnossa pidettävä kun tuo vanha, arvokas puukirkon rötiskö. Loppujen lopuksi kysymys on vain siitä, lähetetäänkö kiitokset Berliiniin vai Moskovaan?
Mutta kun me evakosta palanneet kuusamolaiset kokoonnuimme vanhan kirkkomme raunioille jumalanpalvelukseen, kyynelillä ja itkulla ei meinannut loppua olla. Osa kyynelistä oli ilon kyyneleitä, että olimme kuitenkin päässeet kotiin, mutta suurin osa kyyneleitä oli rakkaaksi tulleen vanhan kotikirkon kaipausta. Antti Poukkula, joka piti saarnaa, itki edellä ja me seurakuntalaiset perässä.
Itse saarnasta en paljon muuta muistakaan. Tunsimme olevamme pakkosiirtolaisuudesta palannut Juudan kansa, joka itki temppelinsä raunioilla. Mutta kirkon ja temppelin voi aina tehdä uuden, mutta tätä kaunista kotiseutua ei voi tehdä, sillä tämä on Jumalan lahja.
