Kuusamon seurakunnan kirkkokuoron täyttäessä tänä keväänä 95 vuotta on kunnia-asia naapuriseurakunnan kuorolaisena toivottaa Jumalan siunausta, vahvuutta ja me-henkeä myös nykyisille kuorolaisille ja heidän ohjaajilleen.
Kuorolauluharrastuksen kulta-aikaa Suomessa elettiin 1900-luvun alussa, kun kansa etsi juuriaan ja identiteettiään nopean teollisen läpimurron jälkeen. Seurakunnan lukkarin/urkurin velvollisuuksiin kuului kutsua laulukuoroihin ihmisiä (Pajamo 1997, 10). Näin Kuusamossakin, jossa kirkkokuorotoiminnan alku sopi sodan jälkeiseen aikaan.
Kirkkokuorolaiset tekevät seurakunnassa merkittävää vapaaehtoistyötä. Niiden saama huomio vapaaehtoistyönä on kuitenkin vähäinen verrattuna esim. diakoniaan, lähetykseen ja kirkon kasvatustyöhön. (Kirkko muutosten keskellä 2004, 128.)
Kirkkokuorotoiminta ei ole kuitenkaan pelkkää harrastusta, sen motiivit ovat paljon syvemmällä. Kyseessä on sosiaalinen verkosto, johon kytkeytyy kuorolaisen omaa henkilökohtaista uskon elämän hoitamista. Kuorossa tapahtuu sosiaalista kanssakäymistä ja kokemus yhteisöllisyydestä todentuu kuorolaisissa me-henkenä.
Kirkkokuorolaisille tärkeä vapaaehtoinen palvelustehtävä on osallistuminen jumalanpalveluksen toteuttamiseen. Jumalanpalveluksen opas toteaa sattuvasti kirkkokuoron asemasta ja tehtävästä jumalanpalveluksessa:
”Kuoro on osa yhteiseen jumalanpalvelukseen kokoontunutta seurakuntaa. Sen olennainen tehtävä on kanttorin avulla johtaa ja tukea seurakunnan kaikkea yhteisesti tapahtuvaa ilmaisua, erityisesti virsi- ja messulaulua. Jotta kuorolaiset voisivat asianmukaisesti hoitaa tämän tehtävän, heitä on siihen kasvatettava” (Jumalanpalveluksen opas, s. 28)
Kuorotoiminnassa kokoonnutaan säännöllisesti yhteen harjoittelemaan kuoronjohtajan opastuksella tavoitteellisesti kuorolle sopivaa ohjelmistoa tähtäimessään esiintymiset pääasiassa kirkossa.
Kirkkomusiikin ydin on jumalanpalvelusmusiikissa, joka tuotetaan ja kuunnellaan kirkossa. (Sariola 1986.)
Kuorolaulu pohjautuu ennen kaikkea vuorovaikutukseen. Vuorovaikutusta on kuoronjohtajan ja laulajien välillä, laulajien välillä keskenään sekä kuoron ja yleisön välillä. Kuoron viestinnän välineenä on musiikki ja sen ilmaisu. Ihmisen mieli ja sydämen sykekin reagoivat eri tavoin kuunneltaessa tai laulettaessa erityyppisiä tunneskaaloja sisältävää musiikkia. Näin kehoa ja mieltä rauhoittava musiikillinen toiminta laskee ihmiseltä myös stressihormonitasoa. (Hyyppä&Liikkanen 2005, 86.)
Olen laulanut Taivalkosken kirkkokuorossa yli 40 vuotta. Osallistuminen kuoroharjoituksiin viikoittain on joskus tuntunut tahmealta, mutta sitten kun on taas laulettu yhdessä, siinä tuntee vahvaa yhteenkuuluvuutta me-henkeä. Joskus laulettu melodia tarttuu korvaan, siunaa ja saattelee uneen. Ikääntyessä äänenhuollon merkitys on myös korostunut.
Tähän aikajaksoon on kuulunut kuoronjohtajia, joiden merkitys kuorossa laulamiselleni on ollut tärkeä. Kanttori Robert Makkonen edusti vanhakantaista kuoronjohtajaa. Kanttori Esa Tyni oli johtaja, joka kuunteli kuorolaisia, antoi tilaa toiveille, kannusti yksilöllisesti ja vahvisti kuoron esiintymiset jumalanpalvelusta tukevina laulajina. Nyt on uusien johtajien aika. Taivalkosken seurakunnan kirkkokuoron historia on kuitenkin vielä kirjoittamatta.
Väitöstutkimukseni yhteisöllisyydestä (2015) Koillismaalla todentuu myös kirkkokuorolaisessa yhteisössä. Kuorolaisten kokemaan tyytyväisyyteen ei kuitenkaan vaikuta vain itse yhteisö vaan säännölliseen tapaamiseen liittyvä samoin ajattelevien joukko, sosiaalinen verkosto ja oma motivaatio sekä näiden välillä vallitseva vahva vuorovaikutus. Yhteisölliset voimavarat ja yksilöllinen tyytyväisyys syntyy jos kuorolainen kokee tässä ryhmässä olevansa hyväksytty ja arvostettu jäsen. Kun kuorolainen kokee kuuluvansa ”meihin” eli kuoroon, joka on innostunut samasta asiasta ja myös tämän henkilön mukana olosta, se on tämän inhimillisen toiminnan kaikkein eniten voimavaroja antavista ja palkitsevista kokemuksista ja yhteisöllisyydestä. Tästä myös uudet laulajat löytävät voimavaraa elämälleen ja motivaation toimia vapaaehtoistyössä seurakunnassa.