Suola on ihmiskehon toiminnalle tärkeä aine, ja onpa meille sukupolvien ajan perimätietona annettu ohjeita “Kyllä suolaa syyvä pittää, ettei lihakset ramppaa” ja toisaalta “Ei pie laittaa ylettömie meärie suolaa, ettei verisuonet tukkeuvu”.
Suola oli arvossaan, sillä ennen pakastimien ja jääkaappien aikaa ruoka saatiin säilymään suolaamalla. Suolaaminen, kuivaaminen, savustaminen ja käyttäminen säilyivät lähes ainoina säilömismenetelminä 1800-luvun alkuun asti.
Käytettiinpä suolaa vielä 1970 luvulla pannukahvin (pöönäkahavi) höysteenä Särkelässä (Kuolio).
Monen Kuusamolaissuvun esi-isä ”veänsi rahtie” Vienan Karjalasta, tuoden mukanaan suolaa, jauhoja sekä muuta asumiseen sekä elämiseen tarvittavaa tarvekalua.
Rakeista vuorisuolaa käytettiin yleisesti heinien säilömiseen niin suovissa kuin heinäladoissa.
Heinien suolaaminen paransi säilyvyyttä sekä konnut (=heinät) maistui paremmin elikoille.
Ruoka pilaantuu, kun mikrobit sen pinnalla alkavat lisääntyä. Jos tahtoo varmistaa ruuan säilymisen, pitää estää sitä pilaavien ja hajottavien mikrobien lisääntyminen tai ylipäänsä eläminen siinä.
Suolan (ja myös sokerin) säilyttävä vaikutus perustuu siihen, että väkevä suolaliuos imee mikrobit kuiviin, ja ne kuolevat.
Koillismaallakin ”kesätetty särki” ja ”tönkkösuolattu liha” sekä ”suolaveessä liotettu kuivaliha” on pelastanut monet aikalaiset nälkäkuolemalta.
Natriumkloridi eli ruokasuola on ihmisen ja useimpien eläinten kehitykselle ja elämälle välttämätön aine. Ne voivat menestyä vain oloissa, joissa suolan saanti on turvattu. Ihminen saa yleensä riittävästi suolaa maidosta sekä lihasta ja kalasta.
Suola on ollut menneinä aikoina useissa kulttuureissa arvokas kauppatavara, jonka hinta on joskus noussut varsin korkeaksi. Moni merkittävä kauppareitti on saanut aikoinaan suolatien nimen. Suolakakkuja on toisinaan käytetty rahanakin. Roomalaisille sotilaille maksettiin palkan lisäksi erillinen suolaraha eli salarium (sal, suola). Nykyään salarium tarkoittaa yleisesti rahapalkkiota.
Leivästä ja suolasta tuli monissa kulttuureissa vieraanvaraisuuden symboli ja meilläkin on yhä tapana antaa niitä onnentoivotuksena uuteen kotiin.
Vahvan suolaliuoksen säilyttävät ominaisuudet havaittiin jo varhain. Muinaiset egyptiläiset liottivat palsamoitavia vainajia suolaliuoksessa. Kalan ja lihan suolaaminen onkin ollut aikaisemmin tärkeä säilömismenetelmä. Suomalaisessa kansanperinteessä suolaa on pidetty säilyttävän ominaisuutensa vuoksi keinona suojautua pahalta silmältä sekä lääkkeenä etenkin palohaavojen ja hyönteisten puremien hoidossa. Kipeytynyttä kurkkua on karistettu suolavedellä ja noidannuolta on hoidettu ulkonaisesti suolakääreellä.
Ruokasuolan tärkeimmät lähteet ovat merivesi, josta saadaan haihduttamalla merisuolaa, sekä merien maaperään jättämät vuorisuolakerrostumat, joiden hyödyntämiseksi on rakennettu kaivoksia. Suolaa on valmistettu myös haihduttamalla suolapitoisten lähteiden vedestä.
Kaivosmiehillä tunnetaan vanhastaan ”miners cramp” -oire, hikoiluun liittyvästä suolan menetyksestä johtuvat lihaskouristukset.
Aikanaan Venäjän Karjalan suurin vaurastumisen lähde Vienan rannikolla liittyi suolan tuotantoon. Suolan ”keittäminen” merivedestä tunnettiin jo keskiajalla Norjan Jäämeren rannikolta Vienanmerelle, mutta suurteollisuudeksi se kasvoi Vienan Karjalassa vasta 1500-luvulla. Suolateollisuuteen tarvittiin runsaasti rautaa ja puuta.
Olaus Magnus kertoo Pohjoisten kansojen historia- teoksessaan vuodelta 1540:
”Kun Pohjan miehet, jotka asuvat valtameren rannikolla, aikovat keittää suolaa, he halkaisevat ja kovertavat ontoksi pitkiä honka- tai kuusitukkeja ja liittävät sitten puoliskot yhteen riittävän monilla vahvoilla köysillä, jotka ovat kuin tynnyrin vanteita. Sitten he kiinnittävät niihin painavia kiviä ja laskevat ne pystyyn syvyyteen päästen siten käsiksi suolaisempaan veteen, jota sitten virtaa avoimeksi jätetystä alapäästä putkeen. Näihin tukkeihin liitetään jatkoksi putki, joka johdetaan niin lähelle kuin mahdollista rantaan, minne on rakennettu useita keittämöitä. Siten voidaan syvältä tuleva vesi nostaa, johtaa suureen kattilaan, keittää hiljaisella tulella ja saada tulokseksi suolaa.”
Suolankeittämön karjalankielinen nimitys varnitsa tulee suoraan venäjän kielestä.
Vienalainen varnitsa käsitti kaksi hirsimökkiä, joihin kumpaankin voitiin johtaa meren suolaista pohjavettä puuputkista kaivonvintillä ammentamalla. Kummassakin oli lieden päällä leveä rautapannu. Kun toinen kiehui vettä haihduttaen, toisesta ammennettiin merisuola säkkeihin, minkä jälkeen pannu täytettiin uudelleen vedellä ja alettiin keittää. Tuli paloi varnitsassa jatkuvasti ja se vaati suuria määriä polttopuuta.
Vienanjoen varrella tiedetään olleen suolapannuja, joiden leveys oli neljä syltä (yli 7 metriä) ja korkeus noin 35 senttiä. Mitat ilmentävät suolapannujen rakennetta ja suurta kokoa, joka oli edullinen veden haihduttamisessa. Pannu kului puhki muutamassa vuodessa, joten toiminta edellytti jatkuvaa raudan tuotantoa ja ammattiseppien laajaa toimintaa.
Hajatiedot eri varnitsoista antavat kuvan tuotannosta. Yksi pannullinen eli vari valmistui 2-3 tunnissa, varnitsa sauhusi keskimäärin 240 vuorokautta vuodessa ja esim. Uikujoen suulla varnitsa tuotti noin 480 kiloa suolaa vuorokaudessa. Varnitsan vuotuinen tuotanto siis oli 122 tonnia. Tämänkokoisen varnitsan vuotuinen poltettavan halon määrä oli noin 4 000 syltä.
Parhaana aikana karjalaisten hallitsemalla rannikolla oli toiminnassa noin 180 varnitsaa, joiden vuosituotanto oli varovasti arvioiden noin 18 000 tonnia (18 miljoonaa kiloa!). Suolaa rahdattiin jokialuksilla Vienanjoen reittiä pitkin päämarkkina-alueen ollessa Sisä-Venäjä.
Suolankeitto lisäsi suuresti myös raudan ja puuhiilen tuotantoa Venäjän Karjalassa.
Suureen suolapannuun lisätarvikkeineen tarvittiin jopa 6-7 tonnia rautaa. Lisäksi pannu piti uusia lähes joka vuosi, joten pannujen tekoon tarvittiin parhaana aikana joka tapauksessa 500 tonnia rautaa vuodessa. Ammattisepät takoivat pannuja myös varastoon.
Siihen viittaa tieto suomalaisten hyökkäyksestä Vienan Kemiin ja Sumaan vuonna 1591, jolloin he oman kertomuksensa mukaan tuhosivat myös suolavarastoja ja joukon suuria rautapannuja.
Raudan valmistukseen ja sepäntyöhön viittaavia paikan- ja henkilönnimiä löytyy eri puolilta Karjalaa.
Mistä suuret rautamäärät saatiin tuohon aikaan?
Vuoden 1563 verokirja mainitsee muutaman rautatehtaankin, jonka itäsuomalainen nimitys savotta, suom. tehdas/tuotantotila-alue (ven.zavodu).
Erityisen runsaasti rautamalmia löytyi Äänisniemen maaperästä ja seudulle syntyi 1600-luvulla suuria venäläisten ja jopa saksalaisten ja hollantilaisten omistamia sulattoja. Lukuisista järvistä nostettiin ns. järvi-eli suomalmia.
Nykyisen Kostamuksen alueella Kurge-lammen ympäristössä havaitsin v. 1974 lukuisia vanhoja suolla sijaitsevia vajaan aarin suuruisia kaivettuja lampareita, joista oli nostettu edellä mainittua suomalmia.
Karjalainen sulatto, domnitsa, joka rakennettiin liuskekivestä ja siinä oli tavallisesti neljä uunia. Jokaisen pohjalle pantiin puuhiiliä ja niiden päälle malmia ja sen päälle savinen palkeen putki, jonka päässä ulkona oli nahkapalje.
Uuni sytytettiin palavilla hiilillä ja täytettiin kokonaan hiilillä ja jokaiseen uuniin n puhallettiin jatkuvasti ilmaa. Tulokseksi saatiin jokaisesta uunista 65-80 kiloa meltorautaa, josta saatiin jalostamalla 30-40 kiloa takorautaa. Neljän uunin karjalainen domnitsa antoi siis yli sata kiloa hyvää rautaa kerralla.
Eri tietolähteistä koostanut ”aekasa kuluksi”
