Me suuret ikäluokat ja meistä vähän vanhemmat emme kai törmänneet lapsuudessa sanaan syöpä, vaikka lääkärikirjaa uteliaana katselimme. Aurinkoa toivottiin tuottamaan satoa, lämmittämään uimavettä tai nostamaan juhlatunnelmaa, siis vaikkapa 1950-luvulla, kun valtakunnalliset isot seurat olivat Kuusamon Kirkkokedolla. Miehillä saattoi olla nurkista solmittu nenäliina päälaen peittona. Naiset, uskovaiset kansannaiset, kuuntelivat Sanaa pää kumarassa huivi (ja yleensä tummavärinen) tiukasti solmittuna leuan alle. Hattupäistä rouvasväkeä siellä taisi vähemmän olla. (Vanhaisä Aukustin lehtileike Kalevasta.)
Nykyisin lähes joka neljäs joukosta tutustuu syöpähoitoihin: ollaan sairaalassa valolampun alla, mutta arkielämässä pitää välttyä saamasta aurinkoa otsalle tai poskille, tai edes käsivarsille. Tuttava juontaa ja saarnaa naapurikunnan keskikesän juhlissa lerppalierihattu päässä, kun saarnapöytä on vuosi toisensa jälkeen siinä keskipäivän auringonpaisteessa. Ja seittää ihmettelijälle epäkohteliaan käyttäytymisensä syyn. Sitten taas on asiaa käydä sairaalan hoitavan polttolampun alla.
Ainakin toisella osapuolella lakki päässä -tilanteisiin ihminen joutuu autonkuljettajia, sairaanhoitajia, tarjoilijoita tai nunnia tavatessaan. Automies saa lipasta liikenteessä perin tarpeellisen häikäisysuojan. Turisteja opastava nunna ei pääse viettelemään tilanteeseen sopimattomiin inhimillisiin synnillisiin ajatuksiin – ehkä – liittyvillä ihanansöpöillä kiharoillaan. Ja naisethan ovat etuoikeutettuja laistamaan käytössäännöistä, esim. terveyden perikuva ikäihmisten joukossa, Englannin hattupää-kuningatar-isomummo Elisabet. Voi takanaistuva-parkaa derby-hevoskisoja seuratessa! Minäkin kättelin isäntäväkeä ja jopa napostelin tarjoilupöydän äärellä linnanjuhlissa Koillis-Savon kansallispuvun helmikirjontaista päähinettä riisumatta. Sääntöjen viidakossa me vaellamme.
Voitaisiinko satavuotiaan Suomen juhlavuoden kunniaksi kouluissa ja päiväkodeissa ottaa ohjelmaan käytöstapojen historiaan tutustuminen?
Tv:n opastamat, kasvattamat nykylapset eivät ehkä tiedä ja ymmärrä asian ydintä. Ns. hyvä käytös ei ole nykymuotia. Ennen vielä rippikouluikäinen keskikoululainen niijata niksautti tai kumartaa pokkasi kun ope tuli vastaan kylällä. Näytelmähän siitä pitäisi tehdä. Menisikö asia siten kaaliin? Pojat pokkaamaan ja tytöt niijaamaan päät tietysti paljastettuina ja pipo tai lippis laitettuna eteisen naulakkoon, kun ojennetaan, annetaan ja otetaan vastaan, tervehditään ja tehdään kunniaa. Vai kuuluuko tähän viimeiseen tilanteeseen virka-asu-koppalakki?
Lantissa on toki kaksi puolta. Sivistys ja terveellisyys. Kummastuttaa katsoa tv-ohjelmaa, jossa upeassa keittiössä leivotaan ja paistetaan hiukset liehuen, välllä kiehkuraa sormella korvan taa sipaisten ja sitten kastiketta sormesta nuolaisten. Mihin huivi unohtui? (Vai onko niin, että se saa ihmisen näyttämään rumemmalta! Nätti tukka on tärkeä!) Onko sitä kankaista päänsuojaa – tosiaan! – enää sairaanhoitajillakaan muuten kuin piirongin päällä valmistujaiskuvassa ja vanhoissa elokuvissa?
Sankarihaudoilla kunniakäynti itsenäisyyspäivän yli 20 asteen pakkasessa. Tukattomankin miehen pitää päätä palelluttaa isänmaan kunniaksi puheen ja joskus vielä myös virren ajan. Aina eivät kaikki vanhat suostu tähän kunniantekoon. (Vanhuus ja epäkohteliaisuus – vaiko: vanhuus ja viisaus?)
Sotapoikien palvelukseenastumisjuhlassa urheilukentällä kesähelteessä sotilassoittokunnalla baretit päässä. Puheitakin on. Alokkaat paljain päin. Yksi jo pyörtyi. Talutetaan puun varjoon istumaan. Seremonia jatkuu. Aurinko täysillä porottaa. Toimittajana silloin mietin, haluaisinko, että joku journalisti kuvaisi veljeni tai serkkupoikani tuossa tilassa ja laittaisi uutiskuvan lehteen. En ota kuvaa. Näin tiedonvälittäjänä sensuroin elämää. Entä kun nega-arkistossani on entisten kuusamolaisnuorten nykyisten ns. merkkihenkilöiden nesteenkeittosembaloista kuva-humoreskeja. Pitäisikö ne luovuttaa historian roskatynnyriin?
