Oi tätä elämän kummallisuutta! Ollaan eläkkeellä, joutilaina, siis vapaina reissaamaan, harrastamaan ja jopa kokeilemaan kaikkea uutta, ihmissuhteitakin... Meillä seitsenkymppisillä saattaa olla edessä elinpäiviä vaikka kuinka!
Entäpä jos tulevaisuudessa mahdollisesti vietän vanhuuttani hoivattuna kulttuurikodissani, (taidenäyttelyjen ja konserttien tyyssijana tunnetussa; vieraskirjoissani satoja kävijöiden nimiä nimiä!) Kaavin ent. Lääkärintalossa Koulutie 2 B:ssä, kutsuttakoon vieraisille luokseni läheisestä naapurustosta, huumori-ilmaisulla sanottuna Bermudan kolmiossa sijaitsevia naapureita (alaluokkalaiset koululta, kehitysvammaiset toimintakeskuksesta ja vanhainkodin väki) mukaan nauttimaan taidenäyttelyistä, musiikkiohjelmasta ja pienestä tarjoilusta pihapiirissä kesäisin ja muulloin talon sisällä.
Olisin mukana (vaikka sitten pyörätuolissa) emäntänä ja seurustelijana, tapahtuman osallistujana ja tarjoilun kustantajana. Muutkin ystäväni, tuttavani, myös pyörätuolissa kulkijat, olisivat tervetulleita! Jos mahdollista, järjestettäisiin useita tapahtumia kesässä: omenankukkien tuoksusta nauttien tai ruskan loistoa ihaillen. Vaihdetaan kuulumisia, lauletaan ja jopa kisaillaan sanaleikkejä ym...
Nyt olen 71-vuotias neljän lapsen äiti, kolmen lapsen mummo. Elinvuosien ja toiminnan halun määrää ei voi tietää. Äitini kodissaan Kuusamossa on 27 vuotta iäkkäämpi, ehkä mieleni muuttuu, kypsyy, mutta nyt tuumailin näin...
Miltäpä vaikuttaa tuuma? Innostuin pähkäilemään asiaa, kun netissä on hoitotahto-kysely. Isäni kulki omilla jaloillaan kodissaan niin pitkään, että ennen pois nukkumistaan oli hoivattavana ja vuodepotilaana vain muutaman päivän. Niistä päivistä ja viimeisistä ajoista, keskusteluista, on videotallenteet.
Tekstiä sorvaili 19.9.2018 illalla paikallislehdistössä toimittajana vv. 1963-2009 työuran tehnyt nimimerkki
