Valistuksen aikakaudella 1700-luvulla alettiin ajatella, että tiede ja uskonto (tieto ja usko) ovat toistensa vastakohtia. Ihmisjärjen uskottiin olevan ratkaisijan asemassa kaikissa asioissa. Usko sai jäädä halvan rahvaan henkiseksi ravinnoksi.
Valistuksen järkeilyä vastaan 1800-luvun alussa nousi romantiikka, joka tähdensi tunne-elämän ja mielikuvituksen merkitystä. Siihen liittyen voimistui käsitys uskon merkityksestä todellisuuden ilmaisijana.
Fysiikka kehittyi 1800-luvun loppupuolella pääperiaatteittensa osalta lähes nykyiselleen. Biologiassa Darwinin luonnollinen valinta pääsi voitolle ja vuosisadan vaihteessa tätä täydensivät mutaatioita koskevat löydöt. Kaikki nämä näyttivät tukevan käsitystä, että maailman kaikkeuden tapahtumat määräytyvät edellä käyvien syiden vaikutuksesta, jotka syyt ovat luonnontieteellisesti määriteltävissä.
Maailmankaikkeus ja lopulta myös ihminen oli karkeasti ottaen verrattavissa täysin ennakoitavaan kellokoneistoon. Samalla muodostui myös käsitys, että aine on häviämätön. Tämä oli myös tieteellisen materialismin perusta, jonka pohjalta Marxin ja Engelsin kehittämä dialektisen materialismin ajatusrakennelmakin nousi. Kuviteltiin tiedon levittämisellä ja siihen liittyvällä kasvatuksella saavutettavan ihmiskunnan onni.
Atomifysiikan myötä on kuitenkin tultu toiseen johtopäätökseen. ’Syy ja seuraus’ ei pädekään yksittäisissä tapauksissa, vaan edustavia joukkoja tulee tarkastella todennäköisyyksien suomilla tarkkuuksilla. Yksittäiset tapaukset voivat käyttäytyä ennakoimattomasti. Tiede tuntee tänä päivänä sattuman.
Einsteinin suhteellisuusteorian mukaan valon nopeus on suurin mahdollinen nopeus luonnossa. Mitä tapahtuu tätä suuremmilla nopeuksilla? Tässä kohden on ehdoton tietoaukko. Tiede ei tunne ilmiöitä, jotka liikkuvat valoa suuremmilla nopeuksilla.
Yleinen suhteellisuusteoria, joka ennustaa mustien aukkojen olemassaolon, näyttää tähänastisten koetulosten perusteella pitävän paikkansa suurella tarkkuudella. Mustissa aukoissa on niin suuri vetovoima, että edes valo ei pysty pääsemään niistä pois. Niiden sisällä fysiikan lait eivät päde eikä niistä siten ole saatavissa tietoa. Ne saattavat sisältää linnunrataamme verrattavissa olevia tähtijoukkoja.
Alkeishiukkasten käyttäytymisen määrittelemättömyys, valon nopeus ja mustat aukot ovat ehdottomia tietomme rajoja. Periaatteessakaan ei ole mahdollista rakentaa mittalaitteita, joilla saadaan tietoa niiden taakse jäävästä tuntemattomuudesta.
1900-luvun alussa tieteellinen tutkimus pääsi aivan uusien voimien jäljille. Ydinenergian valtavat mittasuhteet rupesivat paljastumaan. Hiroshiman atomipommi todisti teoreettisen tutkimuksen paikkansa pitävyyden. Atomipommi perustui yhtälöön, joka osoittaa aineen ja energian välisen riippuvuuden sekä aineen muuttumisen energiaksi. Käsitys, että maailmankaikkeuden tosiolevainen olisi aine, osoittautui vääräksi. Kysymys aineen alkuperästä on muuttunut kysymykseksi energian alkuperästä.
Kysymys siitä, mikä on tosiolevainen, josta energia on lähtenyt, johdattaa lähelle Raamatun luomiskertomusta. ”Alussa oli Sana ja Sana oli Jumala. Jumala sanoi: ’Tulkoon valo!’ ja valo tuli.” Raamatun alkuperäisen tekstin sana valo on fysikaalinen termi. Jumala pani Sanan avulla olevaisuuden aaltoliikkeeseen kuten puhekin panee väreilemään ilman. Siten syntyivät sekä päivän valo ja lämpö että aine ja kaikkinainen elämä.
Massa on ’jähmettynyttä’ energiaa. Aineeseen sisältyy niin paljon energiaa, että jos yksi gramma mitä tahansa ainetta muuttuisi kokonaan energiaksi, sen synnyttämä voima voisi kohottaa Suomen kansan kilometrien korkeuteen.
Kun on ajateltavissa, että aineen synnyttämiseksi on tarvittu energiaa yhtä paljon kuin mitä siitä vapautuu aineen muuttuessa jälleen energiaksi, ja kun ajatellaan maailmankaikkeuden ainepaljoutta, voidaan saada jonkinlainen käsitys siitä, miten valtavasta tapahtumasta luomakunnan syntymisessä on ollut kyse. Yhtä mahdoton kuin ihmisen on tajuta tätä, yhtä vaikea tieteen on sitä selvittää. Vain ihmisen tietämättömyys on mittaamattoman laaja, tietämyksen rajat sen sijaan ovat hyvin lähellä.
Ihmisen kaikkitietävyyden korostaminen ei kuulu luonnontieteellisen tutkimuksen piiriin. Tiede ei myöskään pyri todistamaan jotakin olemattomaksi, vaan se tutkii sitä, mikä on olemassa. Luulo ihmisen suurista tiedoista asettanee uskon useammin epäilyksenalaiseksi kuin kunnon tietäminen. Asiantuntemukseen perustuen ei kukaan voi selittää uskonnollisuutta valistumattomien ihmisten tietämättömyydeksi. Loppujen lopuksi – ottamalla huomioon ihmisen mittaamattoman tietämättömyyden – ihmeet ovat yhtä tieteellisiä kuin epätieteellisiäkin.