Tulipahan heti vuodenvaihteen jälkeen tv:stä mestarillinen luontofilmi, aiheena Kitkajoki. Aikoinaan vuosikymmeniä sitten Kuusamon kaupungin virkamiehenäkin toiminut Tauno Kohonen, nyt yrittäjänä toimiva on saanut tuotettua kansainvälisestikin palkitun luontofilmin. Ohjelmassa esitetty luontokokonaisuus on itselleni tuttua jo vuosikymmenten takaa sillä olen samoillut jokivarren Kiveskoskelta Oulankajoen yhtymäkohtaan saakka.
Kitkajokihan jaottuu mielestäni kolmeen osakokonaisuuteen. Alkupää on pääosin lievävirtaista, suvantovaiheista Käylänkoskelle saakka, jatkuen mukaansatempaavana seitsemän kosken muodossa Ylä-Juumajärvelle. Kolmas vaihe pienen hengenvedon jälkeen alkaa Juuman Niskakoskelta ja sitten seuraavatkin varsinaiset nähtävyydet, jotka Kohosen kuvauksessa on taitavasti saatu tallennettua. Itse joen helmi Jyrävä on oikeutetusti pääosassa mutta jokiuoman ainutlaatuisuus pysyy kaiken aikaa yhtenä kokonaisuutena.
Vuodenaikojen vaihtelut on mielenkiintoisella tavalla tuotu esille koska ne kukin omalla tavallaan korostavat joen moniilmeisyyttä.
Tätä Kohosen filmikuvausta täydentää viime vuoden puolelle julkaistu Kitkajoki - järvi, puhdasvesi kirja, mikä tieelliseltäkin kannalta on erittäin merkittävä. Tätä kirjaa en ole lukenut romaanin lailla vaan selaillen katsellut loistavia kuvia ja tutkistellut asiantuntijoiden kirjoituksia. Tätä kirjaa voisi käyttää vaikkapa kouluissa opetustarkoituksessa.
Jokivarressa kulkiessa pulpahtaa esille monenlaisia mielenkiintoisia havaintoja. Saarikosken pohjoispuolella melko lähellä joen rantaa kävin -50 luvulla kesäisin katselemassa melko hyväkuntoista maakotkan jo hylkäämää pesää. Joitakin vuosia myöhemmin myrsky kaatoi tämän erittäin suuren puun ja pesä tuhoutui. Pähkänäkallion maisemissä kuusikymmentä luvulla kulkiessani havaitsin maakotkan puuhastelevan korkealla kalliojyrkänteen yläosassa. Taisi olla pesä jossain kallion sopukoissa, siltä se touhu vaikutti. Karhun loukkupyynnin jäänteitä on jokivarressa vieläkin havaittavissa.
Kitkanniemi, mitä nimitystä käytetään tästä Kitka- ja Oulankajoen välimaastosta on aikojen saatossa kuulunut Virran- ja Kallungin kylien hevosten laidunalueeksi.
Yksi kalastusreissu tämän tiimoilta on jäänyt erityisesti mieleeni. Onkimisen lopetettuani oli aika asettua yöpuulle. Harjakosken pohjoispuoliselta niittyalueelta löytyi sopiva teltan paikka melko ison puun viereltä. Heräsin vaimoni kanssa keskellä yötä valtavaan töminään ja hevosen kellojen ääneen Lähes satakunta hevosta laukkasi aivan telttamme läheisyydestä ohi. Huokasimme helpotuksesta. Mielessä kävi, että karhuhan se antaa hevosille kyytiä ja kohta perästä tulee näkyviin. Ei vaan tullut, taisi tehdä ohimarssin.
Tähän lopuksi pieni kevennys, tällä kertaa hevosen muistista, -50 luvun alkupuolelta. Porukan vanhimpana sain muutaman kerran viedä hevosen Kitkanniemen kesälaitumille.
Meillä oli melko vanha sodankin käynyt ruuna hevonen, jolla vielä tehtiin peltotöitä normaalilla tavalla. Kun alkukesän peltotyöt oli saatu tehtyä niin hevonen vanhasta muistista jo odotti laitumelle pääsyä. Isä toi hevosen pihalle ja sanoi minulle että tässä se on, vie laitumelle. Olin edellisenä kesänä käynyt isän kanssa yhdessä viemässä hevosen laitumelle joten tiesin miten homma hoidetaan. Hyppäsin hevosen paljaaseen selkään, ilman suitsia ja niin lähdettiin. Hevonen tiesi heti reitin miten laitumelle päästään, minä vaan köröttelin selässä. Liikasen tieltä poikettiin nykyisen Nivalan Santerin tielle ja talon kulmitse laitumelle. Hyppäsin pois selästä ja hevonen jatkoi matkaa laitumelle.