No voe halavatun halavattu – lointelee Määtän Tapani kotipihallaan elokuisen päivän iltana ja portailla seisova renki katsoo nurmikolla tepastelevaa isäntää silmät pyöreinä.
Katohan – katohan - pyörii ja hypähtelee niinku teerikukko kevätsoitimella, mikä ihme sille nyt tuli, ehättää renki jo kysymään.
No voe toas yhen kerran, se riivatun Hiltus Matti on menny ja ottanu yhteisestä ruishalameesta suurimman osan itelleen, vieny lyhteet, eikä ole puhunu siitä meille mittään. Heti huomispäivänä meen Matin pirtille ja tämmään sen käräjille ihan selevästä varkauvesta.
Tämän Tapani myös teki. Aamuvarhaisella asteli vedenjakajan taakse länteen suoraan Hiltusten kartanolle, työntyi sisälle savupirttiin ja vihoissaan karjaisi Matille heti ovensuusta, että minkä täötisen takkie sinä menit luvatta ottamaan ne rukkiit sieltä halameesta.
Matti on tätä odottanut, hypähtää penkiltä seisaalleen ja tulistuneena vastaa, että etpä pitäny luppaustasi ku halamehomma sovittiin, eikö se ollu toessa vuonna semmonen puhe, että otat tuon minun tyttären akaksi ja nyt kuulut aekovan viijä sen lappalaes tyttären papin etteen.
Mikä lie ollu puhe, van en minä kyllä ota tuota sinun tytärtä akaksi, sehä on niin pahankurinenki, ku pahanlaenen sarvipää. En ota, vaekka minkälanen tuomio siitä pokromista luvettaesiin, mutta nyt se on semmonen assie, että ensi talaven käräjille saat tulla vastaamaan tekosestasi.
Niin myös kävi, että Tapani, Kitkan Vasaraperän ensimmäinen Määttä vei kärsimänsä jutun Kemin lapin käräjille vuonna 1686 ja vastapuoli, Matti Hiltunen joutui korvaamaan yhtiökumppanille 6 tynnyriä, noin 700 kiloa rukiita oman käden oikeudesta yhteisellä kaskimaalla. Tästä se alkoi Vasaraperän Määttien suvun alkutaival tällä laajalla Kitkajärven niemen tyvellä. Kaskimaan puut oli kaadettu kolme – neljä vuotta aikaisemmin kevättalvella, koska nyt oli jo ehditty polttaa halme, viljellä se, korjata vilja ja riidelty siitä seuraavan vuoden käräjillä.
Tämän tiedon mukaan Tapani Määttä muutti Sotkamosta 1680-luvun alkuvuosina Vasaraperälle. Tapanilla oli vaimo muuttovaiheessa, mutta hän kuoli noihin aikoihin vaivoihinsa, koska tuon jutun mukainen uuden vaimon oton lupaus oli puhuttu miesten kesken. Toinen vaimo on saattanut olla lappalainen, koska muita naisenpuolia täällä oli vähän ja se, että kun Tapanista tuli saman tien lautamies ja myös Kitkan lapinkylän nimismies, osoittaa hänen hyvät ja kiinteät suhteet alueen alkuperäisväestöön, lappalaisiin. Samaan viittaa se, että hän viljeli yhteisen kasken erään lappalaisen kanssa samalla niemellä. Ei tiennyt alun perin pudasjärvinen Hiltunen, että nämä sotkamolaiset uudisviljelijät olivat papin ja vallesmannin hyviä tuttuja, näiden kanssa monet sukupolvet käräjiä istuneita, aikaansaapia ja rivakoita miehiä uudistiloillaan. Ei heidän kanssa kannattanut ruveta käsirysyyn keskenään tai käräjätupaan turhaan istumaan, siinä kyllä jäi auttamatta toiseksi.
Olihan erämaissa jo muita uudisasukkaita. Haataja saman lahden etelärannalla ja reilut kolmekymmentä muuta ympäri pitäjän selkosia. Nämä nopeimmat valitsivat parhaimmat talonpaikat itselleen, Vasaraperä, Tolva, Virranniemi, Vuotunki, Määttälänvaara ja lukuisat muut suurten järvien rantamaat ovat mitä mainioimmat seudut asujille. Hallaa kestävät korkeat mäet, vähäkiviset, viljavat maapohjat ja mitkä parasta, yleensä niiden lähellä on myös sen seudun kalaisimmat jokien nivat ja järvet. He olivat parin vuosisadan aikana vaeltaneet halki eläen järvien kaloilla ja kaskimaiden viljalla, joten he tiesivät valita paikan, minne uuden savupirttinsä pystyttävät. Karjalais – savolaista perua olevat kaskiviljelijät olivat nopeita rakentajia, terävä kirves ja riuska ote, taitavat kädet, muutaman miehen porukka, joten rivakasti kohosi savusauna ja -pirtti uuden kodin paikalle. Matkaan lähdettiin aina kolmen – neljän miehen, saman suvun porukalla.
Tapanin ja muiden myöhemmin esiin tulevien Määttien kohdalla uudisasuttaminen sujui hyvin tuloksin. Heidän lähtimet Sotkamosta olivat mitä parhaat, vakavaraisten talojen poikia tai renkejä kaikki tyynni ja jokaisella mukanaan työmiehiä ja tavaraa riittävästi. Täytyy muistaa, että tuolloin elettiin kirjaimellisesti – kädestä suuhun. Kesän aikana oli saatava kokoon leipäviljaa, suolakalaa nelikoihin ja syksyllä metsän riistaa se määrä, jolla elettiin talven yli seuraavaan satoon saakka. Kun pystyit tarpeellisen määrän kokoamaan – elit, jos et – kuolo korjasi seuraavan kevään aikana, tai vähintään kerjuutie odotti edessä ja se tie oli pitkä, talot harvassa ja niissä jokaisella eläminen yhtä tiukassa.
Tämän osoittaa myös lappalaisten kohtalo seuraavan vuosikymmenen aikana. On kerrottu, että uudisasukkaiden kaskeaminen karkotti peurat ja metsästys riistan lappalaisilta ja he väistyivät pois, mutta tämä on vain osatotuus. Kun katsoo korkealta vaaralta, miten kaukana erämaan kätkössä ne 30 – 40 uutta savupirttiä kaskimaineen oikein olivat, välissä mittaamattoman laajat, monen peninkulman erämaat, ei muutamalla kaskisavulla ollut suurtakaan vaikutusta luonnon eläimiin, jotka olivat tottuneet kautta aikain luonnon sytyttämiin metsäpaloihin. Ei - syyt olivat aivan toiset ja arkiset. Tulijat valtasivat parhaat kalapaikat ja heillä oli mukanaan verkkoja kymmenittäin, parhailla nuotta ja pieni ina sekä monipuolinen kalastustaito järvi- ja jokivesillä. On tietoja, joiden mukaan jo parisataa vuotta aikaisemmin liminkalaiset miehet kalastivat venekunnittain 20 – 30 verkolla Kainuun erämaan kaikilla järvillä, parhaina aikoina sadoin venein ja tuhansin verkoin ja samaan eivät lapin miehet täällä pystyneet. Eikä täällä ollut vielä edes pitäjää, vain kaksi lapinkylää, Kitka nimensä mukaisen järven ympäristössä ja Maanselkä keski- ja eteläosalla. Kuusamo - Cusamo sana tuli voudinluetteloihin uudisasutuksen alkaessa ja sen alkuperästä voisi arvailla enemmänkin – mutta jääköön tuonnemmaksi.