Muistelen aikaa kun tulin kouluikään. Kesä 1949 oli monella tapaa uuden elämän alkua, sillä tositöihin oli käytävä käsiksi ja kansakoulun aloittaminen Kallungin koululla odotti syyskuun alussa. Pienellä maatilalla, jossa lehmien määrä vaihteli noin 5-7 välillä riitti töitä koska minkäänlaisia työkoneita itsellä ei ollut eikä silloin ollut saatavillakaan. Hevonen oli monessa työvaiheessa tärkeässä roolissa.
Elävästi muistan, kun juhannuksen jälkeen aloitettiin lehden leikkuu ja saunavastan teko. Kallunginjärven vastarannalla oli sopiva koivikko jonne soutumatkaa noin 3 kilometriä. Sehän oli selvää, että sääskien kanssa oli vaikeuksia, mutta jossakin hommassa olin silti mukana. Taisin selvitä näistä töistä yhdessä päivässä.
Niin sanottujen sarkamaiden (lähipeltojen) heinänteko aloitettiin ennen heinäkuun puoltaväliä ja selkosniityille lähdettiin näiden jälkeen. Oulangan niityille lähdin mukaan ensimmäisen kerran. Sinne menohan ei ollut helpoimmasta päästä. Soutumatka Kallunginjärven yli noin 3 kilometriä, maakangaskävelyä kaksi kilometriä Hipajärvelle, jossa odotti vene. Soutua järven yli vajaa kaksi kilometriä ja maakannasta Oulangan vaaraan nousten ja laskeutuminen jokirantaan Aventolammille noin kahden kilometrin pätkä.
Mieleeni painui pysyvästi ne maisemat mitkä avautuivat Oulanganvaaran laelta jokiuomaan, huikaiseva näkymä. Vene oli näissä maisemissa tarpeellinen koska niityt olivat kahta puolen jokea, niinpä vene oli täälläkin odottamassa. Ensimmäinen niitty jonne soudettiin oli Aventojokea ylöspäin vajaa kilometri Maaningan niitty. Ensimmäinen soutelu joella oli melkein juhlaa ja jo silloin tajusin valtavan luonnon kauneuden mikä eteen avautui.
Mutta töihinhän sinne oltiin tultu ja ne aloitettiin välittömästi. Heti alkuun isäni kertoi, että niitty vaikuttaa nyt jotenkin oudolta koska maisemasta on lato kadonnut.
Edellisenä kesänä olivat tämän niityn tehneet isän siskon ja hänen miehensä väki. Lato oli saatu täyteen heiniä. Kuinka kävikään. Talvella niityn vuokraisäntä lähti hakemaan tekemiään heiniä. Hämmästys oli valtava. Lato ja heinät olivat poissa, lumi peitti maiseman, oli sattunut arvaamaton vahinko.
Kesällä niittyväen lähdettyä kotiin, ladon läheisyydessä olleen tulipaikan hiillos ei ollut sammunut riittävästi, jäi kytemään ja tuulen voimasta syttyi uudelleen. Tuli eteni latoa kohti, tavoitti sen, heinät ja latoi syttyi palamaan. Onneksi palo rajoittui tähän, mikä varjelus lie ollut ettei palo levinnyt lähialueille. Havaittavissa oli vieläkin ladon rakenteiden jäännöksiä. Koska latoa ei ollut laitoimme heinät suovaan.
Hiillos on arvaamaton se tulee meidän kaikkien pitää mielessä varsinkin luonnossa kulkiessa. Tältä reissulta jäi itseäni kalvamaan murheellinen tapaus. Heinäsorsa kuoli, kun en sitä havainnut touhutessani niittohommissa. Ikävänlainen ateria siitä tuli.
Sinä kesänä olin vielä yhdellä niittyreissulla, Kitkajoen Vääräkorpi on miesmuistien ajan kuulunut sukumme nautintoniittyjen joukkoon. Kotoa matkaa sinne kertyy vajaa 5 km, välillä salmen ylitys veneellä, muutoin polkua kävellen. Jotakin siellä touhusin mutta kävin ongellakin Vääräkosken niskan tuntumassa. Jo silloin nämä maisemat tekivät lähtemättömän vaikutuksen, joten iän karttuessa olen kuluttanut vapaa aikaani verraten paljon kalastellessani tai muuten oleskellessani.
Kesän loppupuolella oli tavanomaisia maatilan töitä, marjastus mukaan luettuna ja sitten odottikin isotyömaa alkoi 1.9. koulutaival.
