Koulut avaavat ovensa. Minun koulutaipaleeni alkoi syksyllä 1948 Kurkijärvellä. Korhosen talot luovuttivat koulutoimen tarvitsemat tilat. Yläluokat neljännestä seitsemänteen sijoitettiin ylätaloon ja alaluokat alataloon. Pitkämatkalaisilla, joihin kuuluin, oli asuntola järven toisella puolella Petreliuksen talossa. Varsinainen uusi koulurakennus valmistui syksyksi 1949 entistä kauemmaksi Salmelasta niin että koulumatkani oli noin seitsemän kilometriä. Maanteitä ei vielä tuolloin ollut kummallakaan puolella järveä. Ensimmäisenä valmistui pohjoisrannan tie Kovajärvelle 1950-luvun alkupuolella.
Muistan hyvin tuon syksyisen aamun kun moottorivene kiersi Kurkijärven rantoja ja keräsi oppilaita. Olin kasvanut ukkovaarini, Salmelan Jannen, pojaksi. Hän oli opettanut minulle miehen mallin sotavuosien aikana jolloin näin isääni vain harvakseltaan. Niinpä Ukko tuli mukaan moottoriveneeseen toteamalla: ”lemppari, lähen mukkaan että tuon Olavin koulunkäynnin alotus onnistuu”. Onnistuihan se varsinkin kun Aili-tätini toimi asuntolan hoitajana.
Kouluviikko päättyi lauantaisin puolelta päivin. Sulan maan aikana käveltiin pyhän ajaksi koteihin jalkaisin ja talvella hiihdettiin hevosteitä pitkin. Kyllin talo oli parisen kilometriä meiltä koululle päin. Ystävystyin nopeasti samalle luokalle tulleen Iikan kanssa (Martti Tauriainen). Niinpä tapanani oli mennä ensin hänen luokseen mistä jatkoimme yhdessä koululle palataksemme taas lauantaisin takaisin pyhän viettoon koteihimme.
Sulan maan aikana koulumatkojamme elävöitti raatihetkemme Kaikkosen talossa Marin kanssa. Marilla oli iso vattupensasalue ja marjat olivat meille suuri houkutuksen aihe. Usein kävi niin, että saimme äkkilähdön kyykkiessämme pensaiden välissä marjoja syömässä. Havaittuaan tämän Mari otti varpuluudan ja lähti meitä ajamaan takaa kovan huudon saattelemana.
Äitini ei hyväksynyt kilpahiihtoa. Hän oli hyvin uskonnollinen. Koulun opetusohjelmaan kuuluivat kuitenkin liikunta- ja urheilutunnit ja nämä olivat minun mieleen. Uimaan en oppinut mutta varsinkin hiihto alkoi sujua. Otin mallia Väinö-sedästäni joka oli Eräveikkojen parhaita hiihtäjiä. Uinnin opettelun oli minulta kieltänyt kunnioittamani Ukkovaari joka ei itse osannut uida. Salmelassa olisi ollut hyvät mahdollisuudet uinnin opetteluun mutta jos yritin, kuulin huudon ”lemppari jos kastat varpaasikaan veteen niin tuun ja lyön karahkalla”. Totuus oli kuitenkin näistä kuritusasioista se että Ukkovaari ei koskaan toteuttanut uhkauksiaan. Sitä vastoin hiihtotaitoni parani kohinalla.
Olisihan ollut suorastaan ihme jos en olisi kehittynyt. Kävihän usein niin että kun piti sunnuntai-iltapäivisin lähteä hiihtelemään koululle pyysi äiti käymään ensin kaupassa. Isä saattoi olla savotassa Piiu-hevosen kanssa jopa Sodankylässä saakka. Kauppaan, Kauppa-Kallelle, oli viitisen kilometriä. Siispä ennen koululle lähtöä kauppareissu ja päivälle tuli hiihtokilometrejä lähes parikymmentä. Niinpä voitinkin yleensä koulun hiihtokilpailuissa oman sarjani. En kuitenkaan halunnut mainostaa hiihtosaavutuksiani kotona, vaikka tiesin että isänikin oli rintamalla pidetyissä kisoissa menestynyt hyvin.
Kurkijärven pohjoispuolen maantietä rakennettaessa pääsin minäkin tietyömaalle haravoimaan kiviä. Ensimmäisen tilini sain työmaalta 11-vuotiaana. Osan tilistäni luovutin äidille. Pystyin kuitenkin kesän 1952 aikana hankkimillani rahoilla ostamaan ensimmäisen kamerani, Pouva Startin.
Tuohon aikaan oli Kurkijärvelle valmistunut myöskin puhelinlinja. Järvellä oli puhelin kolmessa talossa Salmelassa, Korhosessa ja Kuikassa. Keskus oli kirkolla ja kaikki puhelimet samassa linjassa. Salmelassa vastattiin kolmeen hälytyssoittoon, Korhosessa kahteen ja Kuikassa yhteen soittoon. Tällaisilla yhteyksillä toimittiin seitsemänkymmentä vuotta sitten. Huimaa on ollut kehitys, kun verrataan tämän päivän kännykkäaikaan.