Tiistaina 25.9. julkaistiin kirjoitus aiheesta ”Jatkuva poimintahakkuu pilaa metsät”, jossa kirjoittaja tuo esiin metsien hyvinvoinnista vain sen taloudellisen roolin vaikka metsistä nautitaan myös monella muulla tavoin kuin hyödyntämällä hakattavia puukuutioita. Metsästys, luonnossa liikkuminen, marjastus ja retkeily ovat yhtä lailla tärkeitä.
Metsissä paljon liikkuvana kuusamolaisena olen tutustunut sekä valtion että Kuusamon yhteismetsiin ja muihinkin yksityismetsiin ilman sen kummempaa metsäteknistä osaamista mutta pystyn kyllä näkemään ja tuntemaan ns. hoidettujen metsien ja ns. vanhojen metsien suuret keskinäiset erot.
Luonnossa kulkemiseen yhteismetsät eivät pääsääntöisesti sovellu koska niissä liikkuminen on vaikeaa, jopa mahdotonta, niiden eriasteissa olevien puunkasvatusvaiheiden tai kynnöstettyjen avohakkuiden vuoksi. Aikanaan avohakattujen ja jopa vuosikymmeniä sitten uudelleenistutettujen nuorien ja nuorehkojen metsänalkujen uraiset ja vitikkoiset puupellot ovat vastenmielisiä myös metsästyksen harrastuksen kannalta.
Itse yritin viikolla päästä jotenkin kulkemaan näitä vitikoita muttei siitä mitään tullut. Jossain harvoissa paikoissa oli vielä jäljellä pieniä vanhan metsän länttejä joissa liikkuminen oli edellisiin nähden kuin suurta juhlaa: ihana kuntta jalkojen alla, mahtavat petäjät ja kelot humisivat ympärillä ja siellä täällä haavanlehdet havisivat keltaisina ruskassaan. ’
Samat tuntemukset pätevät valtion metsiin ja onneksi siellä vielä on joitain suojeltuja vanhoja osioita jäljellä joita tosin niitäkin näemmä nakerretaan reunoiltaan. En tiedä onko Kuusamon yhteismetsissä suojeltu mitään alueita hakkuilta.
Ymmärrän täysin sen että puuta hyödynnetään taloudellisesti ja niin pitääkin, mutta ymmärtäisin vielä paremmin jos tietäisin että voisin varmuudella luvata lapsenlapsilleni että muffa voi vielä näyttää miten hienoa on luonnonvarainen metsä mahtavine honkineen. Onneksi on vielä jäljellä luonnonsuojeluun myönteisesti suhtautuvia, tilanteen ymmärtäviä – joita muuten viittaamassani kirjoituksessa luonnehditaan ”hämärätahoiksi” – jotka yrittävät pelastaa edes pienen palan luontoa jottei sitä kaikkea uhrattaisi metsätaloudellisille intresseille.
Matkailu täällä elää paljolti myös luonnontilaisista erämaista. Niitä ei ole paljoa jäljellä. En tunne itse olevani mikään hämärätaho, jos reilusti omalla nimelläni ja kuusamolaisena tuon mielipiteeni esille rakkaudesta Kuusamon luontoon.