Lämpimät kiitokset teille julkaisemastanne opaskirjasta Kuusamon kasvien kirja. Teos ei ole kooltaan suurensuuri, mutta sisällöltään sitäkin suurempi.
Seppo Koutaniemi ansaitsee myös kiitokset kirjan kauniista kansista ja täsmällisestä, johdonmukaisesta taitosta. Kiitos!
Kävin kirjan läpi oitis, kun sen käsiini sain. Niin paljon kauneutta kasvaa jalkojemme juuressa, emmekä me sellaista aina edes huomaa, vaikka kuinka ahkerasti luonnossa kulkisimme! Tähyämme ehkä vain kauas vaaroihin ja laaksoihin, järvien lahdelmiin ja saariin etsien joskus ennen mainostettua Suomen Sveitsiä, komeaa, isoa maisemaa. Eipä silti, emme me ulkomaisia luontomalleja tarvitse, on meillä maisemia omastakin takaa, kunhan vain löydämme ne ja opimme näkemään ja hyväksymään niiden erilaisen, vaatimattomamman kauneuden.
Kun tulimme heinäkuun lopulla 1955 Kuusamoon, kauhistelin mielessäni maisemien karuutta. Kun Kemijokivarsi jäi taakse, alkoi loputon rämesoiden räkämäntyjen ja kitukasvuisten metsien maa. Oli kesä, mutta missä oli kesän vihreys ja heleys, rehevä vehreys, johon Tornionjokivarren kasvattina olin tottunut? Mihin kauhistuksen korpeen tässä ollaankaan joutumassa?
Suuren lohdun sain heti perille päästyämme. Soivion vanhan koulun pihamaata peitti sininen kissankellomeri, jossakin pihan aurinkoisella reunalla vaaleat ja punaiset kissankäpälät kohottelivat kukkavarsiaan ja saunarannasta löytyi pieni mutta terhakka orjanruusupensas. – Vanhoja hyviä tuttuja! Ehkäpä tämä tästä!
Oppikouluaikana olin joutunut keräämään kahdensadan kasvin kasviston ja ihastunut suuresti siihen puuhaan. Niinä kesinä kuljin ympäriinsä silmät ja nenä maata kohti painettuna. Äitini oli jo aiemmin opettanut minut tunnistamaan pihan tavalliset kasvit ja niinpä metsästin ennestään tuntemattomia ja outoja kasveja. Sainkin syksyllä kiitosta biologian opettajaltani rehtori Väinö Ollilalta kuivattamastani lumikatkerosta, jonka olin löytänyt Viitavaaran etelärinteen yläosasta metsän reunasta. Pienet olivat sen kukat, mutta niin intensiivisen siniset!
Kerran näillä kasvienetsiskelyreissuillani sain kokea suorastaan huumaavan elämyksen. Olin taas koluamassa Viitavaaran rinteitä, nyt alhaalla synkänkosteassa kuusikossa. Jotain valkoista vilkkui havuoksien alla ja kun taivuttelin oksia syrjemmäksi – näin kokonaisen maton pieniä, ihania valkoisia kukkia! En ollut ikinä kohdannut mitään niin kaunista! Varovasti irrotin puukollani yhden kasveista ja kun Kivirikon Koulukasvion avulla tutkin sen vaihe vaiheelta, sain kasville nimeksi tähtitalvikki.
Kukat olivat mielestäni niin kauniita, etten raskinut niihin sen enempää koskea, vaan jätin ne tiloilleen, silittelin varvut ja sammaleet paikoilleen, päästin kuusien oksat varjelemaan kukkakasvustoa ja hiivin entisiä jälkiäni seuraten pois.
Pari kesää taaksepäin hämmentelin talomme koillisseunastalla kituliaasti kasvavia saniaisia (kotkansiipiäkö?) ja näin niiden takana pieniä valkokukkaisia kasveja. – Eivät kai ne ole...
Konttasin tutkimaan niitä tarkemmin ja riemastuin – tähtitalvikkeja! En tiedä miten ne olivat sinne koituneet, epäilen, että joko saniaisten mukana tai sen mullan seassa, jolla pihamme nurmikko on luotu. Vielä tänäkin kesänä ne urheasti nostavat päätään suojaavien saniaisten takana kukkien parhaillaan. Tuntuu kuin ne toisivat terveisiä kaukaisesta lapsuuden maasta.
Oppikouluaikaiselta biologian opettajaltani Tornion Yhteislyseon silloiselta rehtorilta, Väinö Ollilalta, sain sekä kiitoksia että tiukahkoja moitteita kasvistostani. Kiitokset tulivat kasvien kauniista prässäyksestä ja tietojen huolellisesta kirjaamisesta. Moitteiden aiheuttaja oli kasvistoni kruunu ja kukkanen – kuusamolainen tikankontti!
– Mistä sinä tämän olet saanut? Ääni oli totinen. Kerroin, että yksi lukuisista serkuistani oli ajellut moottoripyörällään Kuusamossa ja jostakin sieltä löytänyt tällaisen erikoisuuden ja jossakin vesipurkissa kuljettanut sen minulle kasvistooni liitettäväksi. Olin ottanut ilomielin kukkasen vastaan ja prässännyt sen kokoelmaani.
– Tämä on suojeltu kasvi, tätä ei olisi saanut poimia. Sano ankarat terveiset serkullesi, jyrisi Ollila.
En uskaltanut hiiskahtaakaan, että serkkuni oli sinä keväänä valmistunut opettajaksi ja oli varmasti ollut tietoinen asiasta, mutta minua auttaakseen oli tällaisen rikkomuksen tehnyt.
Se tikankontti oli ensimmäinen tietoni ja tutustumiseni Kuusamoon. Kasvistoani ei enää ole, jonkin varsitien varteen elämänpolkuja vaeltaessani se on häipynyt tikankontteineen päivineen.
Oli ilo käännellä Kuusamon kasvien kirjan sivuja. Jokaiselta sivulta löytyi toinen toistaan selkeämpiä ja kauniimpia kuvia, pieniä kylläkin, mutta kohteensa piirteet hyvin esille tuovia. Erityisesti pidin maisemakuvista, mutta monet yksittäisiä kasveja esittävät kuvat lämmittivät sydäntäni. Sielikkö, kissankello, korpiorvokki, pulskaneilikka, raate, tähtitalvikki, pieniä, mutta täydellisen kauniita Luojamme luomuksia.
Kuinka monet housunpolvet niin tutkija kuin kuvaajakin joutui uhraamaan materiaalia kirjaan haaliessaan!
Kasveja nimeävät biologit taitavat olla varsinaista huumoriporukkaa. Maisteltakoompa vaikkapa sellaisia kasvien nimiä kuin hevonhierakka, hiirenporras, horkkakatkero, ketonoidanlukko, järvisätkin (mieleen tulivat omat levottomat jalkani), mähkä, pikkulaukku ja monet, monet muut. Eikö suupielessä hymynväre käy? Romantikkojakin biologien joukossa varmaan on päätellen sellaisista kasvien nimistä kuin heinätähtimö, neidonkenkä, siniyökönlehti, tummaneidonvaippa, velholehti, yövilkka...
Lopuksi vielä Mailalle kiitos Ilon papanoista kirjan viimeisillä lehdillä. Kannatti lukea kirja loppuun asti!