Petri Markkanen oli todennut asian, jonka monet muutkin ovat havainneet, nimittäin sen. että kantakuusamolainen on hidas tutustumaan, avautumaan ja lähtemään mukaan uusiin rientoihin ja yrityksiin. Tällä varautuneisuudella on pitkä historia takanaan. On korostettava, että kuusamolainen ei suhtaudu vieraisiin kielteisesti, vielä vähemmän vihamielisesti, vaan nimenomaan varautuneesti. Hän ei ”hurahda” uusiin asioihin, vaan ikään kuin haistelee niitä matkan päästä.
J. Juhani Kortesalmi Kuusamon talonpoikaiselämää koskevassa teoksessaan kuvasi 1700- ja 1800-luvun selkostalonpojan elämää luonnehdinnalla ”kaekki kaokana”. Kuusamolainen talopoika eli suurperhetaloutta, jossa elinkenoelämä oli hajaantunut lehmä-/ niittytalouden, kaski- ja peltoviljelyn, poronhoidon, kalastuksen, metsästyksen ja kaupankäynnin haaroihin. Suurperheen jokainen ydinperhe hoiti omaa selkeästi rajattua kaistaansa. Suurperheen isäntä määräsi kauas suuntatuvista asioista, mutta emäntä oli varsinainen matroona, joka määräsi siitä mitä kotikartanolla tapahtui ja tehtiin. Naapuri ei ollut mikään ystävä eikä lähimmäinen, vaan kilpailija ja uhkatekijä.
Naapureiden kanssa riideltiin ja käräjöitiin ehtimiseen niityistä, kaskimaista, kalavesistä, poron palkisista ja oikeastaan lähes kaikesta, jossa heihin törmättiin. Kun jostakin niittyrepaleesta tuli erimielisyyttä, niin sitä ei lähdetty ratkomaan yhdessä, vaan vietiin asia tuomioistuimeen ja maksettiin oikeudenkäyntikulut. Naapuri oli kilpailija, joka tahtoi pahaa, siihen ei voinut luottaa. Ainoastaan muutama harva kuusamolainen isäntä nousi tämän käräjöintimanian yläpuolelle ja pyrki sovintoon. Monta pientilaa ajettiin vararikkoon itsepintaisella ja tyhjänpäiväisellä riitelyllä.
Tätä sisäänpäin kääntynyttä elinkeinotoimintaa mursivat kaksi elämän välttämättömyyttä. Käytiin kirkolla. tavattiin ihmisiä, naitettiin tyttäriä ja poikia sekä ennen kaikkea käytiin kauppaa. Kuusamolaiset kulkivat kaupalla Oulussa, Rovaniemellä, Torniossa ja Vienan lahden rannalla, myöhemmin myös Jäämerellä. Kuusamossa kulki karjalaisia kauppiaita, kulkipa joskus ruotsalaisiakin. Kuusamolaiseen perinteeseen kuuluu sanonta ”on osattava suhtaotuo” ja ”aina on löyvyttävä vierahan vara”. Muukalainen ei ollut enää pelkkä uhka, vaan se saattoi olla myös kumppani ja mahdollisuus, mutta viisas isäntä selvitti, kumpaa hän oli. Siksi puhutaan asiaa ja otetaan selvää. Sanahelinällä voitiin aina pettää, mutta teot paljastivat kuka oli tosimies ja -nainen, kuka pelkkä suunpieksäjä. Mikä vuolaammin naapuri ”hölöpötteli” sitä enemmän häntä sieti varoa.
Tätä ”sisäänpäin lämpiävyyttä” jossakin määrin korosti myös lestadiolaisuus, joka levisi paikkakunnalle väellä ja voimalla 1860-luvulta lähtien. Silloin kirkastui jako maailman ja ”Jumalan lasten” välillä sekä toisaalta oikean ja väärän aatteen ja julistuksen välillä. Rajaa ei vedetty ainoastaan ”uskovien” ja ”uskottomien” välille, vaan myös oikeassa ja väärässä uskossa olevien välillä. Jumalan lasten laumaa oli varjeltava susilta, ”jotka kulkevat lammasten vaatteissa”.
Tätä vanhakuusamolaista elämäntapaa ja Torangin takaa tulijoihin suhtautumista hämmensi sitten pahan kerran sodat, evakot ja jäälleen rakentaminen. Mikään ei ollut enää niin kuin ennen vanhaan, mutta jotakin vanhasta on jäänyt jäljelle, palopuhujiin, suuriin sanoihin, rääväsuisiin haukkujiin ja löyhäsuisiin hölpöttäjiin suhtaudutaan varoen. ”Paljon porua vähän villoja”, tuumii kantakuusamolainen.
