Minä olen alunperin taivalkoskelainen 27-vuotias Mia. Nykyään asun Rovaniemellä. Tarkalleen ottaen synnyin Ruotsissa, mutta muutimme Taivalkoskelle minun ollessa 2,5-vuotias. Olen äiti 5 kuukautta vanhalle tyttärelleni. Sen lisäksi olen vaimo, tytär, olen isosisko, pikkusisko, serkku, kummi, ystävä lapsenlapsi. Olen ”tavallinen”.
Olin koulukiusattu useiden vuosien ajan. Minua kiusattiin sekä peruskoulussa, lukiossa että ammattikoulussakin. Kiusaaminen vaikuttaa elämääni edelleen. Minulla on ammatti, mutta en ole työkykyinen vaan olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä. En sovellu ryhmiin, en luota ihmisiin, pelkään esiintyä, pelkään ihmisjoukkoja, pelkään tuntemattomia asioita ja paikkoja, en kykene puhumaan puhelimessa vieraiden tai monen tutunkaan kanssa.
Se etten ole työkykyinen enkä kykene moneen sellaiseen asiaan, mikä kuuluu niin sanottuun normaaliin elämään, ei tarkoita sitä ettenkö olisi yhtä arvokas. En välitä enää siitä olenko jonkun muun mielestä tärkeä tai arvokas, teenkö sen mitä kansalaisvelvollisuuksiini kuuluu veroja maksavana ihmisenä ja mitä näitä nyt on. Minä elän minun elämää. Minä. Ja sen vuoksi pidän tärkeysjärjestyksen juuri itselleni sopivana.
Kiusaaminen alkoi kun siirryin kolmannelle luokalle. Yhtäkkiä kaikki ne parhaat ystävät joita minulla oli ollut, olivatkin kääntyneet minua vastaan. Tyttöjä kaikki. Suurin osa kiusaajista oli samassa luokassa kanssani, mutta heitä oli myös rinnakkaisluokissa sekä ylemmillä luokilla. Meidän luokassa oli minun lisäksi 31 oppilasta, joista 28 oli jokainen omalla roolillaan osa minun kiusaamistani. Osa oli niitä varsinaisia kiusaajia, osa kannustusjoukkoja ja osa hyväksyjiä. Muistan heidät kaikki selvästi sekä ulkonäöltä että nimeltä.
En tule koskaan unohtamaan heidän tekojaan, mutta anteeksi osaan antaa. Iso osa heistä on pyytänyt minulta anteeksi ja sen olen heille anteeksi antanut. Ne jotka eivät pyydä anteeksi, eivät tule koskaan saamaan anteeksi. Osa anteeksi pyytäneistä on palannut takaisin kaveripiiriini, joka on kokemuksieni vuoksi hyvin suppea. En kykene luottamaan ihmisiin.
Vielä pari vuotta sitten en olisi osannut ajatella että kykenisin asiasta puhumaan, koska se sattuu. Ei kiusaaminen enää niinkään, lähinnä se miten naurettavasta asiasta se lähti liikkeelle. Kihomadoista. Sen jälkeen keksittiin muita syitä. Kateus lienee yleisin. Pukeuduin jo pienenä juuri niin kuin minua huvitti. En pukeutunut koskaan fiorelloihin ja kulutettuihin farkkuihin, minihameisiin tai kalliisiin vaatteisiin.
Tyyliini kuului kaikki maailman värit. Saatoin samaan aikaan pukea sinisen paidan, vihreät housut, oranssin kolmiohuivin lanteille, jaloissa oli eripari säärystimet jne. Mummuni ullakolta tein pari vaatelöytöä, kuten mustan nahkarotsin ja oranssin kolmiohuivin. Äitini teki minulle säärystimiä sen värisenä mitä itse pyysin. Kaikkein ominta minua pukeutumisessa on värit. Haluan näkyä, mutten halua herättää huomiota.
Ainut asia mitä pienenä toivoin, oli tulla hyväksytyksi. Halusin kuulua johonkin. Halusin olla jotain. Vuosi toisensa jälkeen minulle toistettiin sitä miten vääränlainen olen ja ettei kukaan pidä minusta. Muistan joskus kysyneeni äidiltäni itkun keskeltä että miksi kukaan ei halua olla minun kaveri, äiti mikä minussa on vikana. Koska olen itse nyt äiti ihanalle pienelle tytölle, sydämeni särkyy pelkästä ajatuksesta kuulla tuollainen lause.
Vaikkakin olin valmis tekemään kaikkeni 12-vuotiaana, jotta se tuska ja yksinäisyys lakkaisi, en onnistunut tehtävässäni. En onnistunut siinä seuraavallakaan yrityksellä ollessani 21-vuotias.
Kaikki ne nimittelyt, ulkopuolelle jättämiset, tönimiset, lappujen kirjoittelut ja selän takana puhumiset ovat tehneet minusta vahvan. Kaikille ei käy niin. Minä päätin taistella tieni ylös. Minulla oli aivan parhaat tukijoukot selviytymiseen. Tänä päivänä, vaikka minuun edelleen sattuu, eivätkä haavat koskaan katoa, olen ehjä eri tavalla.
Toki tulen aina muistamaan opettajani vastauksen kiusaamiseen (”asialle ei voi tehdä mitään”) ja sen kun en päässyt pesäpallopeleihin tai urheilukilpailuihin mukaan (liikunnanopettaja määräsi aina yhden kiusaajistani kokoamaan joukkueen), joita rakastin suuresti. Mutta kaikella sillä oli tarkoitus. Toisilla oli suurempi tarve näkyä. Toisissa oli tuskaa ja turhautumista, jonka he saivat ulos vain minun kauttani. Minua tarvittiin.
Ammattikoulussa opiskelin levyseppähitsaajaksi, valmistuin sieltä 2014. Aiemmin olin yrittänyt lukioa, lähihoitaja-alaa ja cateringia. Kävin työvoimatoimiston työllistävän kurssinkin välissä. Kaikki kaatui siihen, kun koin aina jääväni ryhmän ulkopuolelle. Vielä tänäkään päivänä en kykene toimimaan ryhmässä. Opiskelu ammattikoulussa venyi neljään vuoteen, koska en tule koskaan sopeutumaan kouluympäristöön vaan tarvitsen henkilökohtaisen suunnitelman opintoihini. Olin 3 kuukautta sairauslomalla ammattikoulussa, koska väsyin liikaa. Ihmisten kanssa oleminen uuvutti minut, ja se että minulle oli asetettu selkeät tavoitteet ja aikataulut. Se ei sovi minulle.
Koska valitsemani ala on aika miesvaltainen, sain opiskella sen sukupuolen keskellä, jonka kanssa tulen paremmin toimeen. Miehet eivät puhu selän takana ja kieroile, kuten naiset. Miehet sanovat suoraan jos on sanottavaa. Tämä vaati myös totuttelua, miesten karskin huumorin lisäksi. Otin joskus kiusaamisena sen, minkä jätkät heitti hyvänä vitsinä. Eikä vitsin ja kiusaamisen raja tule olemaan minulle koskaan selvä.
Läheiseni ymmärtävät, jos loukkaannun jostain mitä he sanovat, koska tietävät että ymmärrän tai kuulen asiat joskus eri tavalla kuin ne on tarkoitettu. Kiusaaminen jättää elinikäiset arvet ja vaikuttaa elämään, halusi sitä tai ei.
Kävin serkkuni kanssa vierailemassa vanhan kouluni pihalla. Otimme muistoksi kuvia. Kyyneliltä ei vältytty. Toisaalta haluaisin palata takaisin peruskouluun korottamaan arvosanojani, jotka laskivat kiusaamisen myötä. Toisaalta en halua syyttää itseä päättötodistuksesta tai murehtia arvosanoista, koska tein sitäkin suuremman ja enemmän voimaa vaativamman tehtävän, minä selvisin.
Kiusaamista vähätellään niissä piireissä missä kiusaamista ei ole koettu, tai jossa kiusaajat itse ovat. Kiusatut käyvät sen läpi siinä hetkessä, ja myös jälkeen. Ja haluan sanoa kaikille niille joita on kiusattu tai joita kiusataan tällä hetkellä, ettei vika ole teissä. Kiusaaminen on väärin ja siihen tulee aina puuttua.
Vaikka tuntuisi siltä että kiusatun pitäisi muuttua tai sulautua paremmin joukkoon, ei siitä ole mitään hyötyä. Jos kiusatun pitäisi muuttua, miksei kiusaaja voisi tehdä niin ensin. Sama pätee luokan tai koulun vaihtamisessa, kiusaaja vaihtaa luokkaa tai koulua, ei koskaan kiusattu ellei hän todella sitä itse halua.