Seison, seison tukevasti suon reunassa.
Katseeni tähyää kauas, mieleni muistelee
jotain unohtunutta paikkaa.
Paikkaa jossa aikoinaan aherrettiin
kesäisin aamust iltaan, voi taivas
miten hiki virtas ja suu kuivas.
Ahaa tuolla kaukana, niin kaukana
siintää jotain silmiini.
Lähden lompsiin paikkaa kohden
mutta suo ei annakkaan suoraa reittiä
mennä vaan saappaani uppoaa syvään ojaan.
Auts, rapa velli lentää polviin asti. Temmon ja
temmon itseni irti. Mitä siitä vaik lentää, tapa ei
ajattelen ja jatkan eteenpäin kiertäen suon reunaa
hiki pisarat otsalla.
Ja sitten huomaan silmieni reitillä, tosin
harmaantuneen, kärsineen seipään, heinäseipään.
Yksin, ihan yksin se siinä seisoo keskellä peltoa,
ei muita näy. Ajattelen, orpona, paljaana ja pinta
viiltoja täynnä. Kaikki nämä vuosi kymmenet
se seisoo ja seisoo vaan.
Oh, hoi otan siitä kiinni, katselen, kosketan
ja muistelen mennyttä aikaa ilolla ja vähän
surullakin. Mut mennyt on mennyttä.
Elän tätä päivää ja hetkiä nyt tällä suolla,
kotisuolla.
Käteni on kiinni seipään keskiosassa,
sutipuun kohdalla. Irrotanko sen maasta, en irrota
vaan katselen, katselen. Jätän sen siihen kohtaan
mihin veljeni sen aikoinaan jätti muistoksi.
Ja ajatukset lentää taasen
menneeseen. Kauniisiin kesäpäiviin,
yhdessä oloon perheen kanssa ja niihin
hetkiin kahvitaukoineen, joista niin
nautin luonnon helmassa.
Palaan takaisin tähän hetkeen.
Nyt on hyvästien aika, silitän sen
runkoa varovasti vetäen kädellä
sen rosoista pintaa ylös, alas ja ylhäällä
pysähdys, irrotus. Katse kertaalleen
sen runkoon ja sanon hiljaa jää lepoon,
muistan nämä hetket, nähdään ensi vuonna.
