Puolison luonnonvaratuottajaopintojen sivutuotteena oli marras-joulukuun vaihteessa opintomatka Intiaan. Allekirjoittanut pääsi peruutuspaikalle.
Matka suuntautui Intian niemimaan eteläkärkeen, lempeän trooppiseen Keralan maakuntaan, joka on Intian vaurainta osaa. Asukkaita on 35 miljoonaa ja siellä lukutaito ja elintaso on maan korkein. Intialaiset ovat antaneet sille lempinimen ”Jumalan oma maa”. Niinpä siellä elävät eri uskontokuntien edustajat, hindut, muslimit, juutalaiset ja kristityt sulassa sovussa, mikä ei ole itsestään selvää muualla maassa. Keralan sanotaankin olevan länsimaiselle matkailijalle pehmeä lasku Intiaan.
Matkamme teemana oli ayurveda.
Ayurveda on modernin lääketieteen rinnalla tasa-arvoinen, oletettavasti maailman vanhin, yli 3000 vuotta vanha intialainen terveydenhoitojärjestelmä, jossa mm. lääkäriksi opiskeleminen kestää neljä ja puoli vuotta.
Mukana matkassa oli sopivasti kulttuuria eri kohteissa ja paikasta toiseen kuljettiin pikkubussilla.
Vasemmanpuolinen liikenne oli täpötäysillä kaduilla suorastaa huvittavan hulvatonta. Äänimerkin runsas käyttö kuuluu siellä asiaan. Sillä varoitetaan, että täältä tullaan, äläkä tee mitään äkkinäisiä sivuliikkeitä. Eikä se ole mitään täkäläistä rattiraivoa. Turvaväli on tuntematon käsite. Ketteriä kolmipyöräisiä riksatakseja, skoottereita ja moottoripyöriä vyöryi vastaan puikkelehtien autojen seassa ja ne väistyivät sivuun viime tipassa.
Voiko tällaisessa tivolissa ylipäänsä ajaa muut kuin todelliset akrobaatit? Oli todellista yhteispeliä, tilaa annettiin. Helsingin ruuhkat olisivat tällä systeemillä hetkessä ohi.
Kochi, ”Portti Keralaan”, on ikivanha historiallinen merikaupunki. Siellä vierailimme St. Francis Church’issa, Intian vanhimmassa kristillisessä kirkossa. Se on vuodelta 1503 ja silloin siellä isännöivät portugalilaiset. Kirkossa on portugalilaisen löytöretkeilijän Vasco da Gaman alkuperäinen hautapaikka vuodelta 1524. Myöhemmin hänen jäännöksensä siirrettiin sieltä Lissaboniin. Kochin valloittivat myöhemmin hollantilaiset ja heiltä sen anastivat englantilaiset.
Kirkon katosta roikkui koko kirkkosalin mittaiset kankaiset tuulettimet, joista oli narut ikkunoiden kautta ulos ja niistä vedellen palvelusväki heilutteli kuumalla ilmalla näitä ”purjeita” isäntäväen istuessa kirkonpenkissä. Kirkossa oli hyvä akustiikka. Oppaalta luvan saatuamme kajautimme Suvivirrestä ensimmäisen säkeistön ”Jo joutui armas aika…”
Kala- ja muita merieläväkauppiaita oli rannalla myymässä saaliitaan, joita ilmeisesti olivat juuri saaneet ns. kiinalaisilla kalaverkoillaan, jättimäisillä haavimaisilla pohjaan laskettavilla verkoilla. Muita muisto- ja muiden esineiden kauppiaita liikkui matkailijoiden seassa.
Maustekauppa on ilmeisesti Kochin ylpeys, koskapa sen seinillä olevista kuvista päätellen paikalla on vieraillut Britannian kruununprinssi Charles. Myyjättärille tuli äkkihälytys, kun pelmahdimme paikalle. Teetarjoilu järjestyi käden käänteessä ja tietysti asiakkaat saatiin voidelluksi hyvälle mielelle. Teetä tarjoiltiin muissakin liikkeissä. Olisiko tällainen tapa lainattavissa meillekin?
Ennen niin vahvalle Kochin juutalaiskaupunginosalle kävi aikoinaan köpelösti, kun pääosa 3000 hengen väestöstä muutti vuonna 1948 perustettuun Israeliin. Vain satakunta henkeä jäi jäljelle. Vanha synagoga ja muutamia kauppiastaloja on jäljellä. Omaa väkeä ei enää riitä synagogan ylläpitoon, rabbi tulee muualta ja palveluksiin osallistuvat ovatkin pääosin turisteja.
Viinakauppa poikkesi eniten meikäläisestä. Sen julkisivun muodostivat tylyn näköinen levyseinä ja sen takana itse myymälän järeät puukalterit, joiden raosta kauppaa tehtiin. Asiakkaat olivat jonossa levyn takana katseilta piilossa.
Eroorissa tutustuttiin matkan teemaan liittyen tehtaaseen, jossa valmistetaan perinteisiä ayurvedisia lääkkeitä. Lääkeyrtit silputaan, hienonnetaan ja jauhetaan erikokoisilla sähkökoneilla, joista jotkut muistuttivat minikokoisia vanhoja puimakoneita. Sitten niitä keitetään öljyssä avotulella suurissa laakeissa muuripadoissa ja sitten keitoksia kypsytetään isoissa, jopa kolme sataa vuotta vanhoissa tynnyreissä, kunnes ne ovat valmiita pullotettavaksi ja apteekin hyllylle.
Tehtaalla oli harmiksemme vapaapäivä, joten emme päässeet näkemään sitä tosi touhussa. Työväkeä olisi ollut paljon.
Pitkähkölle junamatkalle Kochista Kovalamiin olimme saaneet paikat paremman puoleiseen toisen luokan yhdistettyyn istuma- ja makuuvaunuun.
Siistijämies tuli sisään ja pyyhkäisi sinipiialla istuimen alta esiin kovakantisen lastenkirjan kannet. Sen päällä sätkytteli hiiri. Mies läppäisi kirjan kannet kiinni ja kiikutti näppärän hiirenloukun junan ovesta ulos. Intian rautatiet kuuluu olevan maailman suurimpia työnantajia ja sillä on noin puolitoista miljoonaa työntekijää. Hiirenpyydystäjäkin näytti olevan sen palkkalistoilla.
Trivandrum on Keralan osavaltion pääkaupunki ja siellä ohjelmassamme oli vierailu Ayurveda College & Hospitalissa. Laitos kouluttaa ayurvedalääkäreitä. Lääketieteelliset havaintovälineet olivat realistiset, oikeuslääketieteelliset varsinkin. Erilaiset väkivallan uhrien kuvat ja mallinuket olivat suorastaan puistattavia. Ikiaikaiset yrtit olivat laajasti esillä.
Lääkäriksi aikovan on ensin opiskeltava sanskritin kieli, jolla pääosa opinnoista suoritetaan. Sanskrit on Intiassa hindulaisuuden, ja siihen liittyvän tieteen, filosofian ja kirjallisuuden klassinen sivistyskieli. Se vastaa Euroopassa latinaa ja kreikkaa. Englannin kieli tulee sitten toisena kielenä hallita.
Vastaanotto collegessa oli ylenpalttisen ystävällistä ja opiskelijat olivat voittopuolisesti tyttöjä. Juhlasalissa harjoiteltiin bollywood-tanssia. Vieraat saivat pari vauhdikasta ylimääräistä numeroa.
Somatheeramin ayurvedakeskus oli opintomatkamme pääkohde, jossa olimme pitempään. Se olikin tiukka yhteisö, portinvartijat pitivät asiattomat poissa, syötiin vain ayurvedista kasvisruokaa, ei kahvia, tupakkaa eikä alkoholia. Asuimme kaikin mukavuuksin pienissä pyöreissä taloissa, joissa oli palmunlehdillä päällystetyt katot.
Niiden vedenpitävyys tuli todettua. Eteläisen Intian merialueella raivosi sykloni, trooppinen pyörremyrsky, joka oli yllättänyt kalastajat, eikä kuolonuhreiltakaan vältytty. Poikkeuksellisen rajut luonnonvoimat kuuluivat meille jatkuvana meren pauhuna ja näkyivät kaatuneina puina ja katkenneina oksina. Äkilliset rankkasateet ja tuulenpuuskat pöllyttivät maisemaa ja puistotyöntekijät olivat tiukoilla.
Yhden miehen tehtävänä on ollut palmuun kiipeäminen, joko keräämään kookospähkinöitä tai kuten nyt, katkomaan myrskyn repimiä retkottavia, tippumaisillaan olevia oksia. Hän olikin oikea ammattimies, huippukuntoinen jäntevä lihaskimppu. Lannevaatteessaan ja viidakkoveitsi vyöllään tuli mieleen Tarzan. Hänellä oli palmuun kiipeämisessä apunaan vain jalkaterien väliin pingotettu renkaan muotoinen vitsas. Siinä intialaiset tolppakengät, eikä ollut mitään turvavaljaita, kuten meikäläisillä lumenpudottajilla. Ihmeteltyämme asiaa hän totesi ilmekään värähtämättä: ”Jos putoan niin kuolen”.
Somatheeram on myös merkittävä joogakeskus, kuuluuhan ayurvediseen hoitoon läheisesti myös jooga. Aamuisen joogatunnin jälkeen mentiin uteliaana aamiaiselle, mitähän outoa ja erikoista oli tänään tarjolla.
Tarjoilijaksemme etsiytyi useasti miellyttävä muslimimies, joka Nokian kännykän omistajana oli iloinen saadessaan tutustua suomalaisiin.
Jokaiselle matkalaiselle oli etukäteen tilattu kaksi ayurvedista kokovartalohierontaa.
Jännittyneen oloinen eläkeläinen talutettiin jykevälle tammipuiselle hoitopöydälle. Aluksi asiakasta valeltiin lämpimällä öljyllä ja sitten miespuolinen kovakuntoisen ja -kouraisen näköinen hoitaja suoritti aina välillä lämmintä öljyä lisäten, enemmän tai vähemmän rituaaleja sisältäneen, reilun tunnin kestäneen, mutta yllättävän lempeän käsittelyn.
Jälkimmäistä ja jo tutumpaa ja siksi rennompaa hierontaa säesti trooppinen rankkasade. Sen aikana hierottava taisi käväistä unten mailla. Käsittelyn jälkeen tarjottiin pillillä juotavaksi kokonainen kookospähkinä. Olo oli rento ja iho puhtaan pehmoinen ja tunne säilyi pari kolme päivää.
Kävelyretkellä hiekkarannalla havaitsimme läheisen mäen päällä erikoisen värikkään ja koristeellisen rakennuksen, olisiko huvipuisto? Se osoittautui kuitenkin paikalliseksi hindutemppeliksi ja siellä oli meneillään merkittävä palvelus, lapsen ensimmäinen käynti temppelissä. Olimme jokseenkin neuvottomia tilanteessa, mutta meidät viitattiin sisään. Ilmeisesti pukeutumisemme oli tilaisuutta kunnioittava ja asiallinen. Kaikilla pitkät housut ja naisilla nilkat piilossa ja huivi tai liina päässä. Kengät pois eikä valokuvia. Palvelus poikkesi täkäläisestä. Selvimmin ehkä rytmikkäästi ja vauhdikkaasti soittava kymmenhenkinen rumpuorkesteri.
Bassorummun soittaja oli riksakuski, jolta saimme kyydin kenkäkauppaan. Sandaalit olivat näet hajoamispisteessä. Uudet löytyivät ja panin ne heti jalkaan. Kiikutin vanhoja kauppiaalle, mihin nämä? Kauppias viittasi peukalolla: heitä nurkan taakse metsään. Annoin sen kyllä hänen tehtäväkseen.
Intiassa on 22 virallista kieltä. Paikallinen kieli on malayalam ja teksti täysin outoa ja vierasta. Länsimaisittain kirjoitettunakin nimet ovat varsin vaikeita. Esimerkiksi Keralan pääkaupunki on kuten mainitsin Trivandrum, toiselta nimeltään Thiruvananthapuram ja siellä on Sree Padmanabhaswami Temple, suuri ja vaikuttava Vishnu-jumalalle pyhitetty ja vain hindu-uskoisille sallittu temppeli, johon tutustuimme ulkoapäin. Tornimainen julkisivu oli koristeltu kauttaaltaan veistoksilla.
Pääkaupungin keskustan tavaratalo oli virittäytynyt joulutunnelmaan. Kangaspakkoja ja naisten juhlavaatteilta näyttäviä arkivaatteita oli silmänkantamattomiin. Pari tutun näköistä amerikkalaisvaikutteista joulupukkia oli paikalla poroineen ja rekineen. Pukin oikeasta kotimaasta ei myyjillä ollut käsitystä, Nokia oli heillekin sen sijaan tutumpi.
Paikallisessa ravintolassa nautittiin perinteinen lounas. Banaaninlehdelle tuotiin kymmenkunta enemmän tai vähemmän maustettua ruokalajia, jotka nautittiin sormin riisin kanssa tietyn kaavan mukaan. Jogurttipirtelö sammutti suussa roihuavan tulipalon.
Matkamme loppupuolelle oli järjestetty laivaristeily. Alleppeyn kaupunkia kutsutaan ympäröivien kanavien vuoksi idän Venetsiaksi. Se on Keralan vilja-aitan, valtavan riisinviljelyalueen tuntumassa ja aikoinaan erikoisen näköiset riisilaivat rahtasivat kanavia pitkin viljaa kaupungin markkinoille. Nyt laivoja on modernisoitu matkailijoiden asuntolaivoiksi. Kanavaristeily hienossa paatissa tuntui mukavalta, ruoka oli hyvää ja maisemat vaihtuivat.
Matkallamme silmiinpistävää oli intialaisten naisten hieno pukeutuminen, uljas ryhti, hillitty käytös ja ennen kaikkea ylitsevuotava ystävällisyys. Jopa kontallaan kynsisaksilla nurmikkoa leikkaava puutarhan työntekijänainen on arvokkaan näköinen.
Miesten kohteliaisuus oli luonnollista, ei tönitty eikä etuiltu. Miehet olivat siististi, puhtaasti ja yksinkertaisesti pukeutuneita, tahallaan revittyjä farkkuja ei näkynyt.
Matkalaisen silmää aluksi häiritsi tienvarsien tavaton roskaisuus, mutta koska se ei paikallisia hetkauttanut, niin sen voi ajatella kuuluvan kulttuuriin.
Intialaisten tapa puhua tai oikeastaan puputtaa englantia vaatii varmasti totuttelua, jos mielii uudelle matkalle tähän valtavaan vastakohtaisuuksien maahan.
