Seurasinpa vanhaa tapaa noudattaen jumalanpalvelusta televisiosta. Oli ensimmäinen adventtisunnuntai. Oli juhlavaa, sain taas laulaa Hoosianna-hymniä!
Toimitusta johtavan papin saarnan ytimenä oli avunsaanti ja ilon aiheet arkielämässämme. Hän kysyi meiltä palvelukseen tulleilta kaksi kysymystä: – Milloin olet tarvinnut ja saanut apua? Milloin ja mistä syystä olet kokenut sydämen täyttävää iloa?
Minun ei tarvinnut edes miettiä.
Olin syksyn alkupuolella pyörällä liikkeellä kylämme keskustassa. Ensimmäiseksi menin Paulan parturiin. Pysäköin pyöräni talon seinustalle ja lapsautin pyörän lukon kiinni. Aioin sitten jatkaa matkaani muihin asioimispaikkoihin, joita listassani oli useita.
Päästyäni parturista kaivelin taskujani ja kauhistuin. Pyörän avain olikin jäänyt kotiin!
Parturin työkalut ovat tietenkin tarkoitetut hienompiin töihin kuin vastahakoisen pyörän lukon aukaisuun, totesimme sen yhdessä Paulan kanssa. Minun oli tartuttava härkää sarvista eli alettava kantaa pyörää Kone Pajulaan, josko sieltä löytyisi apua.
Siellä ystävällinen mieshenkilö katseli ja koetteli lukkoa ja sanoi, ettei sitä voisi katkaista eikä avata, tarvittaisiin avain. – Kuinka kaukana se avain on? hän kysyi. Kerroin. – No lähdetäänpä hakemaan se. – Oletteko tosissanne? Katsoin miestä silmät pyöreinä. Hän aukaisi autonsa oven, vinkkasi minua astumaan sisään ja ällistyksestä sanattomana tein työtä käskettyä. Niin me huristelimme Punaisentorintielle, hain avaimen ja saman tien huristelimme takaisin Kone Pajulan pihaan. Lukko aukaistiin ja matkani saattoi jatkua.
Minua, muualta tullutta, on aina kohdeltu Kuusamossa hyvin, mutta tällainen avuliaisuus oli uutta. Olin kiitollisuudesta ja hämmästyksestä sulana. Että joku näkee tällaisen vaivan vanhan (14 vuotta vaille satavuotiaan) muorin vuoksi pyyteettömästi ja auliisti! Eihän minusta olisi enää edes liikkeen asiakkaaksi. Käsittämätöntä!
Toisen kerran koin avunantoa kaupan kassajonossa. Ostoksiani oli monia ja kaiken huippuna kaksi kassillista kotimaisia omenoita. Aikeenani oli keittää niistä omenasosetta. Kun nämä omenakassit liukuivat konetta kohti, sain sydämentykytyksiä. Parkaisin: – Hillosokeri unohtui!
Takaani kuului tyyni miesääni: – Minäpä haen sen.
Käännyin katsomaan ja kohta hyllyjen välistä tuli hyvään aikuisikään ehtinyt mies hillosokeripussi kädessään, laski sen omenakassieni viereen ja sanoi: – Olkaapa hyvä!
Jo toinen ystävällisyyden ja avunannon osoitus lyhyen ajan sisällä.
Molemmissa kuvailemissani tapauksissa sain odottamatonta avunantoa ja molemmat tapaukset tuottivat minulle suurta iloa lääkiten sieluani.
Hymyilen vieläkin muistellessani näitä ystävällisiä tuntemattomiksi jääneitä ihmisiä. Teitte minuun syvän vaikutuksen. Kiitokset molemmille vielä kerran!
Ei sitä koskaan tiedä milloin tapaa enkeleitä.
