Hirvenmetsästyskauden lähestyessä muistelen omalta osaltani mieleenpainuvinta hirvimetsästystä, joka muuttuikin karhunajoksi. li syksy 1968 ja minut oli siirretty edellisenä keväänä Lieksan rajajääkärikomppanian varapäälliköksi. Kiertelin tuohon aikaan innokkaasti kesäisin suunnistuskisoissa. En ollut kiinnostunut metsästyksestä. En kuitenkaan paljastanut Lieksan hirviporukoille haluttomuuttani metsästykseen. Niinpä minut kutsuttiinkin erääseen hirviporukkaan tilanteessa, että minulla ei ollut metsästyskorttia, saati sitten hirvikivääriä. Kesäkauden aikana tämä ei kuitenkaan tullut ilmi vaan vasta hirvenmetsästyskauden alkaessa saadessani kutsun ilmoittautua jahtiin Venäjän rajan tuntumassa Kokkojärvellä.
Saapuessani jahtimiesten kokoontumispaikalle vouti pyysi minua esittelemään aseeni tarkastusta varten. Metsämiesten hämmästys oli suuri, kun ilmoitin että ei minulla ole asetta, olen valmistautunut ajomiehen hommiin. Niinpä suunnitelmiin tehtiin muutos ja koiramies vapautettiin passiin ja minä sain hakea hirvet passimiesten eteen.
Järven vieressä oli sen suuntaisena korkeahko mäntyharjanne. Vouti selitti, että järven toisessa päässä on haavikko, mikä on hirvien suosittu oleskelupaikka. Tehtäväni oli kulkea järven rantaa pitkin haavikolle ja ajaa hirvet sieltä passimiesten eteen. Tuuliolosuhteetkin olivat sillä kertaa hyvät, kun tuuli puhalteni haavikon suunnasta päin passimiehiä. Laitoin jalkaani kilpasuunnistajan nappulatossut ja lähdin hölkkäämään järven rantaa haavikolle.
Lähestyessäni järven toista päätä tein henkeni kannalta yhden elämäni ratkaisevimmista päätöksistä. Lopetin juoksuni ja hiljensin vauhdin rauhalliseksi kävelyksi havaitakseni haavikon, missä hirvien oli kuulemma tapana maata. Haavikko löytyi, mutta mitä näinkään – karhuemon kahden pennun kanssa! Matkaa karhuihin oli vain parikymmentä metriä. Jähmetyin paikalleni ja yritin löytää ratkaisun yllättävään tilanteeseen. Karhuemolla oli pennut vierellään tarkkaillessamme toisiamme. Ajattelin pysyä paikoillani ja antaa karhuille aloitteen. Noin puolen minuutin kuluttua karhuemo kääntyi ja lähti pennut mukanaan harjun toista puolta passimiesten suuntaan.
Katselin karhujen menoa harvassa mäntymetsikössä samoilla jalansijoillani niin kauan, että rohkenin myös itse lähteä samaan suuntaan. Tilanne eteni vaiheeseen, jolloin passimiehetkin näkivät karhut. Eräs heistä huusi: ”Poika, mitä sinä ajat?” Huusin takaisin: ”Älkää ampuko, ovat rauhoitettuja ja kilttejä!” Kun karhuemo kuuli huutelumme, nousi se takajaloilleen, löi etutassut ristiin rintansa päälle ja antoi merkin pennuille, että nyt lähdetään. Oli vauhtia, kun karhut painelivat piiloon lähimetsikköön.
Saapuessani hirviporukan luokse jouduin luonnollisesti antamaan yksityiskohtaisen kuvauksen tapahtuneesta. Kaikkien mielestä olin toiminut karhut tavatessani vaistomaisesti oikein. En ollut ottanut yhtään ylimääräistä askelta karhuja kohden enkä kääntynyt peloissani tulosuuntaan. Silloin karhuemo olisi voinut hyökätä päälle. Tämä on mieleenpainunein kokemukseni hirvijahdeista. Illalla oli komppanian komentopaikalla perinteiseen tapaan hirvijahdin avajaiset tärkeimpänä puheenaiheena varapäällikön seikkailu karhujen kanssa.
Antaakohan Karjalaisen Sulo pisteet toiminnastani?
Terveiset Kitkalta,